Paula Ahola, sosiaalipedagogiikan maisteriopiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Keskikesän valossa ja lämmössä tuntuvat keväiset Kemin pakkaset ja sosiaalipedagogiikan päivät kaukaisilta, mutta erityisiltä muistoilta. Tämän vuoden sosiaalipedagogiikan päivät järjestettiin tutuissa lapsuuden maisemissa Kemissä maaliskuun loppupuolella. Kantavaksi teemaksi oli valikoitunut integraatio ja emansipaatio suomalaisessa yhteiskunnassa.
Lukuisissa puheenvuoroissa ja esityksissä toistuivat kysymykset osallistumisesta, kuulumisesta ja kokemuksellisuuden esiintuomisen merkityksestä osallisuudessa – tieteen maailmassa väheksytty kehollisuuden näkökulma tuntui erityisen tuoreelta ja tervetulleelta tulokulmalta. Tulkitsin, että päivien ohjelman taustalla kulki ajatus siitä, miten tieto ei pelkisty verbaalisesti tuotettuun informaatioon vaan tieto on hyvin pitkälti kehollista ja kokemuksellista, joten myöskään tiedon tuottamisessa kehollisen kokemuksen merkitystä ei pidä sivuuttaa. ”Not just saying, but showing”, kuten Erene Kaptani key note -puheenvuorossaan totesi ja Eeva-Liisa Peltosen monologiesitys sairauksien, diagnoosien, romahdusten ja elämänvoiman keskinäisen kädenväännön kanssa elämisestä osuvasti havainnollisti.
Kehollisuuden ja kokemuksellisuuden läsnäololla on mahdollisuus resonoida vuorovaikutuksessa sanallista viestintää syvemmin ja viedä lähemmäksi ymmärrystä toisesta ihmisestä. Ajatus kehollisuuden merkityksestä pätee niin henkilökohtaisen elämän kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin, kuin myös ammatillisen kentän vuorovaikutukseen. Ammatillisissa kohtaamisissa asiantuntija/asiakas-rooleihin ja opittuihin skripteihin on riski jähmettyä, ja kokemus oman elämän toimijuuden merkityksestä voi täten heikentyä. Olin päivien aikana kaiken kaikkiaan todella ilahtunut siitä, miten sosiaalipedagogiikassa pyritään kokeellisuuteen ja uusien näkökulmien sekä toiminnallisten muotojen esiintuomiseen. Tulkitsin, että yleisestikin vastaanotto tällaiselle perinteistä akateemista diskurssia ja käytännön konventioita haastavalle toteutustavalle oli innostunut. Kaptanin puheenvuoron synnyttämässä keskustelussa esiin nousi kysymys siitä, miten kääntää kehollinen tieto ja kokemus akateemiseksi diskurssiksi. Mitä kehollinen tieto on kielelliseen muotoon puettuna, ja onko sitä mahdollista vain vajavaisesti ilmaista? Visuaaliset ilmaisut, runot, päiväkirjat ja kehollisia tuntemuksia kuvailevat kirjoitukset ovat yksiä mahdollisuuksia verbalisoida tai artikuloida kehollista tietoa.
Torstain pääluennoitsijan, Londoo Open Universityn tutkijan Erene Kaptanin puheenvuoro ”Participatory Arts in Research and Practice: Facilitating Convivial Spaces with Migrants to Create Democratic Processes for Social Integration” viritti ajatukset niin yhteiskuntatieteitä kriittisesti kuin innostuneen motivoituneesti pohdiskelevalle taajuudelle. Kehollisuus tuli puheenvuorossa välittömästi esille Erenen haastaessa yhteiskuntatieteitä huomioimaan kehon ja tunteiden merkityksen osana tieteellistä tutkimusta. Osallistavaa teatteria ja laajemmin taiteellisia menetelmiä ei ole akateemisessa maailmassa pidetty liioin lisäarvoa omaavana tai relevanttina tiedon tuottamisen tapana. Kaptanille taiteellisten, kokemuksellisuutta ja osallisuutta painottavien menetelmien sovellukset ovat hyvin ytimellisesti läsnä esimerkiksi maahanmuuttajien kanssa tehtävässä työssä. Miksi kehollisuus ja elävä kokemuksellisuus ovat merkityksellisiä? Kaptanin mukaan haavoittuvassa asemassa yhteiskunnassa elävät tulevat julkisessa keskustelussa useimmiten näkyviksi vain ongelmien ja uhkien valossa, mikä tuottaa heistä patologisoivaa representaatiota (pathologizing representation). Kansalaisuutta koskevassa diskurssissa maahanmuuttajat edustavat uhkaa yhteiskunnalle ja demokratialle. Maahanmuuttajille eläminen integroivien tai sopeuttavien diskurssien ja toimenpiteiden kohteena sekä esiintyminen ensisijaisesti maahanmuuton edustajan roolissa tuottavat kokemuksia oman toimijuuden mitätöinnistä ja sisäistettyä itsesyytöstä. Osallisuutta ja omaehtoisuutta korostavat toimintamuodot ja yksilöiden omien kokemusasiantuntijuuksien esiin tuominen ovat Kaptanin mukaan emansipaatiota mahdollistavia interventioita, joissa elävä tieto (living knowledge) haastaa toiseuttavat rakenteet ja käytännöt sekä perinteiset diskurssit esimerkiksi kansalaisuudesta.
Erene toi puheenvuorossaan esille sen, miten hyväntuulisten tai hilpeiden tilojen (convivial spaces) luominen voi toimia osallistujille turvallisena ja dialogisena ympäristönä, jossa kutsutaan esiin jokapäiväistä elämää sävyttäviä tunteita ja kokemuksia liikkeen ja kehollisten harjoitteiden kautta. Kaptanin mukaan kehollisuus ja liike tuovat verbaaliseen viestintään ja ilmaisuun moniulotteisuutta, jossa tunteille ja kehollisesti sisäistetyille kokemuksille annetaan erityinen arvo. Elettyä ja koettua tietoa syntyy nimenomaan kehossa ja kehon kautta. Erenen sanoin; ”let´s meet and do, not just talk!” Pyrkimyksenä on tuoda tunteista puhumisen rinnalle omien kehollisten kokemusten tarkastelu: missä keho on ja miten reagoi muuttuviin konteksteihin, mitä keholle tapahtuu, kenen kanssa keho kommunikoi, miten status näkyy kehossa? Reflektoin kuulemaani suhteessa omaan kokemukseeni improvisaatioteatterista, jossa kehollinen oleminen ja sillä leikittely toimivat keinoina käsitellä esimerkiksi statushierarkioita tai valtasuhteita. Koska keho ja kehollinen oleminen ovat kulttuurisesti ja sosiaalisesti konstruoitua – esimerkiksi se, miten alastatus tai ylästatus performoidaan –, myös kehollisesti sisäistetyistä olemisen ja elämisen tavoista voidaan pyrkiä vapautumaan. Kaptani kutsuu tätä ilmaisulla ”defamiliarizing the familiar” eli jonkin totunnaisen tai tutun outouttaminen tai vieraannuttaminen. Haastamalla esimerkiksi maahanmuuttajien sosiaalipalveluissa asioidessa esillä olevia yhteiskunnallisia valtasuhteita sekä ulkoapäin tuotettuja asetelmia ja roolituksia tuetaan osallistujien emansipaatiota ja vahvistetaan kokemusta oman elämän omistajuudesta ja toimijuudesta. Kyseessä on kehollisuutta korostava, transformatiivinen eli muutokseen tähtäävä pedagogiikka (embodied transformative pedagogy). Puheenvuoronsa lopuksi Erene toi esiin eettisiä seikkoja, joista merkittävimpiin lukeutui huomio tiedon kolonisaation vaarasta. Erityisesti haavoittuvassa asemassa elävien kanssa toimimisessa on reflektoitava tiedollisiin hierarkioihin ja valta-asetelmiin liittyviä kysymyksiä. Arvottavat eronteot asiantuntijuuden ja osallistujien kokemustiedon välille eivät palvele mitään eivätkä ketään. Puheenvuoron jälkeen jäin pohtimaan vallan ja tiedon välistä suhdetta kehollisuuden näkökulmasta. Bacon`n tunnetussa ilmaisussa ”tieto on valtaa” tieto ei ole mitä tahansa tietoa. Vallan tai potentiaalien kannalta merkittävällä tiedolla ymmärretään yleisesti tarkoitettavan verbaalisesti artikuloitavissa olevaa kulttuurista pääomaa eli tietoja, taitoja ja statusta, joilla saavutetaan toimintamahdollisuuksia ja menestystä yhteiskunnassa. Korkea kulttuurinen pääoma korreloi usein luokka-asemaan. Eletyssä arjessa kokemuksellisesti aktualisoituva alhainen status tulee ilmi esimerkiksi Käyhkön (2014) tutkimuksessa, jossa työläistaustaisten naisten kokemuksissa akateemiseen maailmaan sopeutumisesta korostuivat ulkopuolisuuden, vajavaisuuden ja vierauden tunteet. Kokemusasiantuntijuuden, elämismaailman ja arkisuuntautuneisuuden merkitystä on kuitenkin nostettu viime aikoina esiin julkisessa keskustelussa ja myös tieteen kentällä, mikä on ollut tervetullut, moniäänisyyttä lisäävä tendenssi.
Eeva-Liisa Peltosen monologiesitys ”Haloo Suomi! Minulla on asiaa!” oli kaikin puolin otollinen jatkumo Kaptanin puheenvuorolle. Sairauksien ja diagnoosien sävyttämän elämäntarinan tuomisessa kuultavaksi, nähtäväksi ja myötäkoettavaksi oli mielestäni kyse juuri patologisoivan representaation ja objektivoinnin haastamisesta ja elävän, kokemuksellisen tiedon esiin tuomisesta. Aistin, miten Eeva-Liisan esityksestä voimakkaasti välittyneet ilon, elämänvoiman, pettymysten ja surun vaihtelevat tunteet resonoivat yleisössä. Läsnä monologiesityksessä oli jatkuva, välillä levollisena näyttäytyvä mutta usein hyvinkin intensiivisesti esiintyvä taisto oman toimijuuden ja itsemääräytyneisyyden sekä toisaalta ulkoapäin eri viranomaistahojen toimesta asetettujen määreiden, toimijuuksien ja representaatioiden välillä. Elämäänsä on ymmärrettävästi vaikeaa tunnistaa omaksi, jos ei synny tunnetta omaehtoisesta toimijuudesta vaan lähinnä potilaana, sosiaalipalveluiden asiakkaana tai maahanmuuttajana interventioiden kohteena elämisestä.
Osallistuin maahanmuuttoa sosiaalipedagogisena kysymyksenä käsitelleen työryhmän kahteen ensimmäiseen esitykseen. Ensimmäisenä työn alla tekeillä olevaa opinnäytetyötään esitteli Anna Hellén Humanistisesta ammattikorkeakoulusta aiheellaan ”Kielettömänä kaupungissa”. Héllenin esitys käsitteli sitä, millainen kaupunkiympäristö on kielellisenä maisemana maahanmuuttajille. Yhtäältä kysymyksenä oli se, mitkä ovat kielimuurin aiheuttamat esteet liikkuvuudelle ja toisaalta se, miten noita esteitä voisi estää tai vähentää. Tulokset osoittivat, että kielimaisemalla on vaikutus maahanmuuttajien liikkuvuuteen siten, että se rajoittaa heidän arkiympäristössä navigointiaan. Hankkeen yhteyteen tehty tutkimus on pyrkinyt luomaan liikkuvuutta helpottavia symbolikarttoja. Keskustelussa pohdittiin muun muassa sitä, miten kielimuurista johtuva esteellisyys vaikuttaa kuulumisen tunteisiin ja myös siihen, missä määrin julkisiin palveluihin voidaan hakeutua.
Päivikki Rapo Itä-Suomen yliopistosta jo itselleni tutuksi tulleella esityksellään ”Kansalaisena toimiminen vastaanottokeskuksen arjessa” oli vuorossa seuraavaksi. Esitys keskittyi kansalaisuuden tekojen käsitteen avaamiseen siitä näkökulmasta, miten näillä teoilla neuvotellaan puuttuvista tai rajatuista oikeuksista, jotka muodollinen kansalaisuus takaa. Kansalaisuuden käsitteen uudelleenmäärittelyt ovat muuttoliikkeiden ja globalisoitumisen myötä aivan olennaisen tärkeitä, mihin Päivikin tutkimus ja esitys ovat myötävaikuttamassa.
Päivikin esityksen jälkeen kipaisin tutkijuutta ja kantaaottavaa tutkimusta käsitelleen työryhmän viimeiseen esitykseen, jonka piti Sanna Ryynänen aiheella ”Sosiaalipedagogiikkaa lähiöbaarissa: osallistava teatteri dialogin herättelijänä”. Taustoittavana kysymyksenä osallistavaa teatteria lähiöbaareihin vieneen Puhekuplan toiminnalle on ymmärtääkseni ollut se, miten puuttua vastakkainasetteluun erityisesti maahanmuuton aihepiiriä koskien tuottamalla epätodennäköisiä kohtaamisia, mahdollistamalla vastavuoroisia oppimiskokemuksia ja kutsumalla esiin uudenlaisia näkökulmia. Sannan esitys oli peruspiirteiltään tuttu, mutta halusin kuulla lisää erityisesti teoreettiseen taustoitukseen liittyvistä tekijöistä. Keskeisenä käsitteenä Puhekuplan toiminnassa on dialogi, ja Sannan esityksessä erityisesti Kai Alhasen jäsennykset dialogitaidoista. Dialogissa on kyse vuorovaikutustaidosta, joka perustuu virittäytymisen, kuvittelun, harkinnan, leikin ja uskon kykyihin. Puhekuplan vierailut lähiöbaareissa perustuivat näiden kykyjen tukemiseen pyrkimyksenä luoda tila dialogille (virittäytyminen), jossa mahdollistuisivat erilaiset tavat nähdä ja ymmärtää asioita (kuvittelu). Viemällä maahanmuuttoa koskevaa tutkimustietoa epätodennäköisiin tiloihin ja yleisöille (harkinta) ja käsittelemällä tuota tietoa ja maahanmuuttoa koskevia käsityksiä teatterin ja mahdollisuuksilla leikittelyn avulla (leikki) luodaan myös uusia näkökulmia aihepiiriin liittyen (usko). Esityksen jälkeisessä keskustelussa käytiin läpi kysymyksiä liittyen valtarakenteiden esiintymisiin tilaisuuksissa erityisesti pohtien sitä, annetaanko aidosti tilaa myös niille näkemyksille, jotka haastavat ja luovat hallitsemattomuuden tunnetta. Dialogille antautumisessa on kyse epävarmuuden tunteen ja ennakoimattomuuden sietämisestä, mutta vasta tämän hyväksymällä voidaan mahdollistaa aito dialogi. Tärkeää on luoda sellainen turvallinen tila, joka sallii eriävät mielipiteet ja jossa asioiden merkityksellistämiseen liittyvät yksilölliset kokemukset ja niiden esiin tuominen voivat lisätä ymmärrystä keskustelijoiden välillä. Tuntuu, että tässä ajassa ratsastetaan hyvin pitkälti vastakkainasettelua ruokkivalla retoriikalla ja kuvitellaan, että vaimentamalla tai mitätöimällä tietyt näkökulmat tai mielipiteet tehdään ne olemattomiksi. Tähän asetelmaan puuttuvat, Puhekuplan kaltaiset avaukset ovat mielestäni merkittäviä.
Perjantaina ohjelma alkoi käytännön työpajoilla, joista osallistuin lehtori Raimo Vähänikkilän vetämään treenikehään rasismia vastaan. Forum-teatterimenetelmää hyödyntänyt työpaja rakentui simulaationäyttelijöiden tuottamalle kohtaukselle arkipäivän vuorovaikutustilanteesta. Kohtauksessa ilmennyttä rasismia ja siihen puuttumista käsiteltiin yhdessä työpajaan osallistujien kanssa keskustellen ja kohtaukseen interventioita tehden. Seuraavassa kokemuksiani treenikehästä kuvaileva ote.
”Astumme luokkahuoneeseen yhdessä muiden työpajaan osallistujien kanssa. Huomaan olevani jännittynyt. Rasismi aiheena ja sen käsittely Forum-teatterimenetelmällä kiinnostavat, mutta aamun sumuisessa olotilassa halukkuus heittäytymiseen on vähäinen. Tilaan on kuitenkin luotu pehmeä valaistus, josta tulee kutsuttu olo. Simulaationäyttelijät istuvat huoneen eri puolilla ja meidät ohjataan istumaan tuoleille heidän viereen. Työpajan vetäjä Raimo toivottaa meidät tervetulleeksi ja esittelee itsensä. Työpajan alkuun teemme fyysisistä harjoitteista koostuvan lämmittelyn, jonka tarkoituksena on kuulostella kehon tuntemuksia erilaisten liikkeiden ja rytmien avulla sekä luoda tasa-arvoinen ja dialoginen tila. Huoneessa on hyvä ja osallistava tunnelma, kuuluu naurun pyrskähdyksiä, katseet kohtaavat. Iloisia ilmeitä, lempeitä katseita. Ei tämä tunnukaan niin epämukavalta, kehoa tunnustelemalla ja liikkeisiin heittäytymällä jännityskin hälvenee. Palaamme takaisin istumaan, jonka jälkeen Raimo alkaa pohjata varsinaista harjoitusta käymällä läpi osallistavan teatterin menetelmiä. Aloitamme varsinaisen harjoituksen. Simulaationäyttelijät esittävät todellisen elämän tilanteeseen perustuvan kohtauksen, jossa kantasuomalainen mies lähestyy Alkoa, jonka oven suussa seisoskelee maahanmuuttajanainen. Miehen katseen kiinnittyessä naiseen, hänen olemuksensa terävöityy ja välittömästi syntyvän aggression voi aistia. Mies tuhahtaa jotain epämääräistä maahanmuuttajalle, joka kyyryisessä asennossaan vaikuttaa nöyrrytetyltä ja ymmärtää mitä luultavimmin olevansa aggression heräämisen syy. Mies avaa sanaisen arkkunsa vasta astuessaan Alkon ovesta sisään. Värikkään kiroilun sävyttämänä mies ilmaisee pahentumisensa maahanmuuttajien läsnäolosta, ja kohdentamatta tunnepurkaustaan varsinaisesti kehenkään esittää rasistisia ja ennakkoluuloisia käsityksiä maahanmuuttajia koskien. Tilanne on todentuntuinen, ja synnyttää itsessäni virittyneen olotilan. Sisällä Alkossa mies jatkaa kulkuaan yhä kiivaasti mutisten ja pyrkien hakemaan kaikupohjaa mielipahalleen lähestymällä myymälän työntekijää ja muita asiakkaita. Asiakkaat ja työntekijä välttelevät kontaktin ottamista ja vetäytyvät sivummalle. Tämä tuntuu niin tutulta, pohdin mielessäni. Miten tunnistettava tilanne on. Ilmassa on kärjistyvän konfliktin uhka, mutta niin kauan kuin tilanne ei eskaloidu, on siihen puuttumisen sijaan paljon helpompi reagoida häiriötekijä ohittamalla. Kohtaus päättyy. Keskustelemme ryhmän kesken kohtauksen synnyttämistä tunteista. Esiin nousee uhan läsnäoloa, tilallista vallankäyttöä ja tilanteeseen puuttumista koskevia huomioita. Seuraavaksi kohtaus toistetaan, ja nyt ideana on, että työpajaan osallistujat voivat keskeyttää kohtauksen etenemisen tekemällä siihen intervention eli paikkaamalla päähenkilöä lukuun ottamatta jonkun näyttelijöistä. Käyn mielessäni läpi kohtauksen vaihetta, johon itse puuttuisin. Kohtaus aloitetaan. Yksi työryhmään osallistujista keskeyttää kohtauksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa paikaten maahanmuuttajan roolissa esiintyvän näyttelijän. Huomaan, että oma reaktioni kohtauksen nopeaan keskeytymiseen ja juuri maahanmuuttajanaisen rooliin kohdistuvaan interventioon on yllättynyt. Tunnereaktiostani huolimatta pyrin suhtautumaan tähän ratkaisuun uteliaasti. Menetelmän ideana on se, että ryhmän jäsenten ideat ja ratkaisut ovat keskenään tasavertaisia eikä niihin kohdisteta kritiikkiä. Kohtausta jatketaan niin, että yksi osallistujista astuu maahanmuuttajanaisen rooliin tuoden siihen jotain alkuperäisestä kohtauksesta poikkeavaa. Miehen lähestyessä maahanmuuttajaa, reaktio naisen puolelta onkin tällä kertaa pelokkaan ja nöyristelevän sijaan utelias ja ystävällinen. Nainen tervehtii ja hymyilee miehelle sekä esittelee itsensä. Miehen reaktio on silmin nähden hämmentynyt. Tilanne tuntuu samaan aikaan epätodennäköiseltä, mutta myös mahdolliselta. Pohdin mielessäni sitä, missä määrin arveluttavaa on asettaa vastuu tilanteeseen puuttumisesta juuri maahanmuuttajanaiselle, joka lähtökohtaisesti esiintyy kohtauksessa vähemmistön edustajan ja haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen roolissa. Kohtaus etenee ja mies astuu sisään Alkoon. Lyhyt kohtaaminen maahanmuuttajanaisen kanssa on selvästikin hämmentänyt miehen tunnereaktiota. Aggressio on edelleen läsnä, mutta hieman varovaisemmin kuin alkuperäisessä kohtauksessa. Kohtaus keskeytetään uudestaan, ja seuraavaksi intervention kohteena ovat asiakkaiden roolit. Välttelyn sijaan asiakkaat lähestyvät miestä avoimesti ja tuttavallisesti rauhoitellen miestä ja lempeästi haastamalla tämän rasistisia näkemyksiä. Kohtaus päättyy asiakkaan ja miehen valssaamiseen myymälässä. Jokerina toimiva työpajan vetäjä kiittää rohkeasta osallistumisesta. Käymme keskustelua siitä, miten todennäköisenä tai onnistuneena kohtausta pidettiin ryhmän keskuudessa. Esiin nousee huomioita muun muassa tilanteen realistisuuteen liittyen, mutta varsinaisia kohtaukseen ja interventioihin liittyviä ratkaisuja ei kritisoida, mikä kuuluukin asiaan. Keskustelemme siitä, miten osallistavissa teatterimenetelmissä perimmäinen idea ei ole aina synnyttää reaalielämän kannalta todennäköisimpiä ratkaisuja, vaan mahdollistaa dialogisessa ja turvallisessa toimintaympäristössä hyvin erilaisia ja yllätyksellisiäkin ratkaisuja. Löydän keskustelusta paljon yhtymäkohtia Kaptanin puheenvuorossaan esittämiin ajatuksiin hyväntuulisista tai hilpeistä tiloista, joissa huumori ja leikki ovat ytimellisesti läsnä. Tunnen, miten sytyn entistä vahvemmin osallistavan teatterin mahdollisuuksille. Käytännön työpaja on syventänyt ja kehollistanut ymmärrystäni teatterin ja taiteen menetelmien mahdollisuuksista. Loppukeskustelussa käymme läpi osallistujien taustoja ja puramme kokemustamme työpajasta. Tilasta poistuessani päällimmäiseksi jää innostunut ja energinen olo.”
Sosiaalipedagogiikan päivien viimeiset puheenvuorot ja keskustelu toivat näkökulmia suomalaiseen yhteiskuntaan sen reunoilta. Tutkija Anna-Maria Isola aloitti aiheellaan ”Suomalainen köyhyys ja näkökulmia osallisuuteen”, jossa hän valotti köyhyyden ja osallisuuden välistä yhteyttä. Erityisen kiinnostavaa oli se, miten vahvasti osallisuuden kokemuksellisuus tuli esille. Vieraantuminen omista tarpeista, kuten vapauden tunteesta tai itsen määrittelystä ja merkityksellisyyden kokemuksista syövät osallisuuden kokemusta. Isolan puheenvuorossa tuli esille myös samainen patologisoiva representaatio ja sen vaikutukset ihmiseen, mistä Kaptani aiemmin puhui. Isolan mukaan toimintavalmiuksia lisäävät toimenpiteet voivat osallisuuden lisäämisen sijaan vieraannuttaa omista tarpeista, kun päätetään asiakkaan puolesta ja synnytetään kokemus oman elämän vierasmääräytyneisyydestä sekä identifioidaan asiakkaat ongelmien kautta. Puheenvuorossaan Isola korosti luovien menetelmien merkitystä osallisuuden tukemisessa. Luovilla menetelmillä pyritään etäisyyden ottamiseen omaan elämään, erityisesti epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja tällöin omien tukahdutettujen tarpeiden tai toimijuuksien esiin tuominen ja käsittely mahdollistuvat.
Isolan jälkeen Talvikki Ahosen puheenvuoro pureutui paperittomien siirtolaisten tilanteeseen ja osallisuuteen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa viime vuosina on vallalla ollut tendenssi, jossa paperittomien siirtolaisten asemaa ja oikeusturvaa on heikennetty lakimuutoksilla. Paperittomiin siirtolaisiin kohdistettu patologisoiva representaatio näyttäytyy esimerkiksi siinä, miten paperittomuudella viitataan yksilölliseen laittomuuteen, uhkakuviin ja jopa rikollisuuteen sen sijaan, että nähtäisiin paperittomuus yhteiskunnallisesti tuotettuna ilmiönä ja paperittomat keskenään hyvin heterogeenisena joukkona ihmisiä. Paperittomat nähdään Ahosen mukaan yhteiskunnassa usein joko humanitaarisena huolena tai taloudellisena taakkana. Paradoksaalista julkisessa keskustelussa on se, miten ollaan yhtäaikaisesti huolissaan syntyvyydestä, kun samanaikaisesti karkotetaan ihmisiä lähtömaidensa vaarallisiin olosuhteisiin.
Viimeisen puheenvuoron piti Matti Virtasalo tuomalla reunoilla elävien nuorten näkökulmia suomalaisesta yhteiskunnasta. Puheenvuorossa korostuivat monen nuoren kohdalla toteutuva näköalattomuuden ja toivon puute, jolloin yhteiskunta ja osallisuus voivat tuntua kaukaisilta asioilta. Esiin nousi useita kysymyksiä, joita yhteiskunnassa tulisi pohtia. Mitkä olisivat helposti lähestyttävät osallisuuden tilat? Keitä formaalin vaikuttamisen foorumit, kuten nuorisovaltuustot edustavat ja kenen osallisuutta edistävät? Jäin pohtimaan sitä, miten syrjäytymiskeskustelussa yhtä lailla luodaan vierasmääräytyneisyyttä ja ulkopuolelta tuotettua kuvaa nuorista, heidän tarpeistaan ja toiveistaan. Mieleen muistuu Virpi Suutarin dokumenttielokuva Hilton!, jossa yhteiskunnan varjoissa ja katvealueilla elävät nuoret aikuiset kertovat päihteiden, työttömyyden, väkivallan ja mielenterveysongelmien sävyttämästä arjestaan, johon mahtuu myös kauneutta, toivoa ja huolenpitoa. Lähinnä muistan dokumenttielokuvasta sen, miten nuorten oma ääni oli tuotu kuuluviin monipuolistamaan monin paikoin yksipuolista ja holhoavaa syrjäytymisdiskurssia.
Intensiivisistä sosiaalipedagogiikan päivistä jäi ammatillista osaamista ja optimistisia tulevaisuudenkuvia vahvistava tunne. Ohjelmaa läpileikanneet integraation ja emansipaation teemat tarjosivat ainakin itselleni tuoreita ja vaikuttavia ajatuksen aihioita, joita lähteä syventämään.