Pro gradu -tutkielmien sarjassa sosiaalipedagogiikan opinnäytepalkinnon sai Riika Heikkinen Itä-Suomen yliopiston sosiaalipedagogiikan pääaineeseen tekemästään gradusta ”Tänään koitan tällaista sosiaalisuutta” Toimijuuden kuvauksia yksinäisten korkeakouluopiskelijoiden virtuaalisessa keskusteluryhmässä. Gradussaan hän tarkasteli, kuinka itsensä yksinäiseksi kokevat korkeakouluopiskelijat kuvaavat omaa toimijuuttaan virtuaalisessa keskusteluryhmässä ja millaisena heidän toimijuutensa viestien perusteella näyttäytyy. Tutkimuksen perusteella yksinäisyydellä on usein negatiivinen vaikutus ihmisen minäkäsitykseen ja tätä kautta aktiivisen toimijuuden toteutumiseen. Yksinäisten opiskelijoiden aktiivista toimijuutta rajoittivat erityisesti ujous, sisäiset ajatusmallit sekä negatiiviset kokemukset sosiaalisista tilanteista. Tutkimustulostensa valossa Heikkinen toteaa opiskelijoiden osallisuuden ja osallistumisen valmiuksien sekä erityisesti yhteisöllisyyden tukemisen olevan tärkeää opintojen alusta alkaen.

Heikkisen gradu sai palkintotuomaristolta erityiskiitosta puhuttelevuudestaan ja siitä, miten hän johtopäätöksissään nostaa opiskelu- ja opetusmenetelmät keskeiseksi ratkaisuksi käsittelemälleen inhimillisesti raskaalle ja yhteiskunnallisesti voimavaroja tuhlaavalle ongelmalle. Näin koko työ kasvaa sosiaalipedagogiseksi vetoomukseksi kehittää yliopisto-opintojen järjestämisen tapaa. Heikkinen myös keskustelee virtuaalisen yhteisöllisyyden mahdollisuuksista yksinäisyyden lievittämiseen ja tuo tähänkin kysymykseen sosiaalipedagogisen näkökulman.

Amk-opinnäytetöiden sarjassa sosiaalipedagogiikan opinnäytepalkinnon sai Saara Laatinen Centria-ammattikorkeakoulun sosiaalialan koulutusohjelmaan tekemästään opinnäytetyöstä Sosiaalipedagoginen hevostoiminta. Hänen opinnäytetyönsä oli toiminnallinen ja muodostui ponikerhotoiminnan ohjaamisesta 7–10-vuotiaille lapsille. Työn tarkoituksena oli tuoda raviurheilun nuorisotoiminnassa näkyville pedagogista toimintaa ja syrjäytymistä ennalta ehkäisevän työn piirteitä. Opinnäytetyö osoitti sosiaalipedagogisen hevostoiminnan tukevan lasten osallisuutta, itsetunnon kehitystä ja toiminnallisuutta sekä tuovan lasten elämään yhteisöllisyyttä ja elämyksiä.

Laatisen opinäytetyötä palkintotuomaristo kiitti monipuolisesta ja kattavasta sosiaalipedagogisen ammatillisen orientaation piirteiden kuvaamisesta ja määrittelemisestä hevostoiminnassa. Laatinen käsittelee työssään sosiaalipedagogisen hevostoiminnan suhdetta muuhun hevostoimintaan, muun muassa ratsastusterapiaan sekä näiden erilaista asemaa palvelujärjestelmässä. Lisäksi hän tarkastelee onnistuneesti sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ulottuvuuksia ja vaikutuksia lasten itsetunnon ja identiteetin kehitysprosesseissa.

Molemmat palkitut työt ovat luettavissa täällä.

Sosiaalipedagogiikan opinnäytepalkinto jaetaan jatkossa joka kevät edellisen vuoden aikana hyväksytylle pro gradu -tutkielmalle ja amk-tutkinnon tai ylemmän amk-tutkinnon opinnäytetyölle. Työn teemaa ei ole rajattu, mutta sen tulee olla lähestymistavaltaan sosiaalipedagoginen, eli:

• työssä tarkastellaan jotakin sosiaalipedagogisesti merkittävää ilmiötä
• se liittyy selkeästi sosiaalipedagogiseen keskusteluun
• se tuo esiin sosiaalipedagogiikan teoriaa ja/tai käytäntöä kiinnostavalla ja uusia hyödyntämismahdollisuuksia avaavalla tavalla.

Ensi vuoden opinnäytepalkinto jaetaan keväällä 2016 Turussa järjestettävillä Sosiaalipedagogiikan päivillä. Palkintoehdokkaiksi voi esittää vuoden 2015 aikana hyväksyttyjä opinnäytetöitä. Katso lisää.

Lisätietoja

Elina Nivala
puheenjohtaja, Suomen sosiaalipedagoginen seura ry
elina(at)nivala.net.

Palkintotuomaristo 2015

Kaarina Ranne KT, kunniapuheenjohtaja, Suomen sosiaalipedagoginen seura ry

Seppo Niemelä FT, tietokirjailija

Olipahan päivät. Tapahtuma oli paitsi hyvin järjestetty myös sillä tavoin aktivoiva, että sen keskeistä sisältöä jäi miettimään pitkään. Sivistysteorian näkökulmasta minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa, vaikka pysyinkin hiljaa. Kirjaan kuitenkin kaksi keskeistä havaintoani tähän myös sitä varten, jos ne herättäisivät joitakin ajatuksia [Sanna Ryynäsen ja Elina Nivalan] kirjahankkeeseen.

Ajatus, jota jäin kaipaamaan sosiaalipedagogiikan tehtäväkeskustelussa ja joka esiintyi keskustelussa vain kerran sivulauseessa, oli potentiaalin käsite. Nimittäin jää jotenkin köppäiseksi, jos sosiaalipedagogiikan tehtävänä on vain ongelmien ennalta ehkäisy tai ihmisten auttaminen ongelmista jotenkuten tasapaksuun elämään. Me sivistysihmiset olemme jo parin vuosisadan ajan (itse asiassa Rousseausta lähtien) tarjonneet tähän potentiaalin käsitettä eli ajatusta jokaisen ihmisen ainutlaatuisista sisäisistä mahdollisuuksista. Niiden esiin saaminen ja kasvamaan saattaminen on ihmisen elämän kannalta erityisen tärkeätä ja sen lisäksi se yleensä toimii korjaavana ja motivoivana elämän vaikeuksissa. Elinikäisen oppimisen personal fulfilment kuva tämän hyvin. Siitä sosiaalipedagogiikassakin on viime kädessä kysymys.

Opettajan kannalta on tärkeä ymmärtää, että opettaja ei voi koskaan ennalta tietää, mitä toisessa on puhkeamassa esiin. Personal fulfilmenttiä ei voi ”opettaa”. Juuri siksi dialogi on niin tavattoman tärkeää. Jokainen sukupolvi syntyy uuteen maailmaan, tuo sen kokemukset maailmankuvansa rakentamiseen ja joutuu löytämään siinä oman tiensä. Opettaja voi tuoda ihmiskunnan sivistystraditiosta aineksia tähän tien etsintään, mutta jokaisen pitää itse selvittää, mikä hänen asemansa ja tehtävänsä on. Se voi selvitä vain pitkäaikaisessa dialogissa (opettajan ja oppijan välillä, vertaisten keskinäisessä ja oppivan ryhmän ja yhteiskunnan välisessä). Tässä dialogissa opettajan pitää sammuttaa itsessään oleva opettaja (ja hylätä kaikki herranoikut, kuten Grundtvig sanoi ja omaksua Sokrateen sanoin paarman tai kätilön rooli.) Sivistysteoria antaa minusta erinomaiset välineet ymmärtää, mitkä onnistuneen dialogin ehdot ovat. Dialogin suurin etu on siinä, että se auttaa jokaista tunnistamaan omat potentiaalinsa ja kehittämään niitä.

Toinen minua vaivannut ajatus liittyi muutoksen käsitteeseen. Kolmijakoon [Sannan ja Elinan esityksessä, ks. esityksen pp-diat] tuntuu sisältyvän presuppositio, jonka mukaan maailma pysyy paikallaan, ellei sitä (teknisesti tai vallankumouksellisesti) muuteta. Mutta näinhän asia ei todellakaan ole. Mies kun tulee tähän ikään, tajuaa, miten valtavan paljon maailma on muuttunut vaikka sen 50 vuoden aikana, joka on kulunut ylioppilaaksi pääsystä. Minullakin on itse asiassa jääkaapin ovessa Jenan Marx-museosta ostettu magneetti, jossa Sannan peruslause on saksaksi vielä jyhkeämmän tuntuisessa muodossa: Die Philosphen haben die Welt nur verschieden interpretiert, es kömmt drauf an, sie zu verändern. Mutta Marxkaan ei enää voinut pitää maailmaa staattisena. Käsitys siitä, että olemme jatkuvassa werden-tilassa, oli silloin jo ainakin sata vuotta vanha ja mitä se Hegelkään muuta teki, kuin tulkitsi maailman dialektista muutosta. Marx halusi antaa muutokselle ihmisen tosi olemuksen vapauttavan suunnan, mutta yritykset antaa tämä tosi olemus ulkoapäin ovat kerta toisensa jälkeen johtaneet katastrofiin.

Muutos on tärkeä peruselämys myös kädestä pitävän sosiaalipedagogiikan kannalta. Sen tehtävä on auttaa ihmisiä pysymään mukana maailman muutoksessa ja löytää jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä oman toimeentulonsa ja kansalaisuutensa välineet. Kolmannesta vaihtoehdosta pitäisi käyttää jotakin ilmaisua, jossa esiintyy sana poliittinen eli jossa pyritään ohjaamaan muutosta johonkin erityiseen suuntaan. Tämä auttaisi samalla keskustelemaan politiikasta poliittisena kysymyksenä.

Politiikastakin voidaan ja pitää keskustella. Minulle pohjoismainen liberaali demokratia on kaikkine ongelmineenkin toistaiseksi ylivoimaisesti paras yritys ratkaista ihmiskuntaa vaivaavat ongelmat. Sen taustana oli sivistystason nousu ja sen mahdollistama koko ajan jatkuva muutoksen tuomien yhteiskunnallisten ongelmien sinnikäs ratkaisu.

Kahden miljardin vailla työtä ja toivoa olevan nuoren ongelmat palautuvat rakenteellisiin vääristymiin. Jos ja kun ne halutaan korjata, tarvitaan sekä inhimillisten potentiaalien kehittämistä kasvatuksen avulla että yhteiskunnan poliittista muuttamista, varmaan kouristuksenomaisen vaikeidenkin prosessien kautta. Tässä Sanna Ryynäsen väikkäri avaa silmät apposelleen. Eihän se helppoa ollut meilläkään.

Näistä kysymyksistä nousee sosiaalipedagogiikan yhteiskunnallinen vastuu, mutta epäröin, onko se julistettava sosiaalipedagogiikan tärkeimmäksi tai päätehtäväksi. Toisaalta nimi sopeuttava sosiaalipedagogiikkakaan ei mitenkään tavoita oleellista. Sivistysteorian kannalta opetuksella on kolme tehtävää: auttaa ihmisiä tuntemaan (i) sivistyshistorian aikana kiteytynyttä ihmiskunnan luovaa työtä ja kokemusta, auttaa ihmisiä saamaan dialogien tukemana (ii) juureva ote oman aikansa kuohuvaan, ristiriitaisen, rauhattomaan ja jatkuvasti käynnissä olevaan muutokseen ja auttaa heitä löytämään siinä oma (iii) luova paikkansa ja tehtävänsä ja mielellään se, mitä annettavaa juuri heillä on yhteisöilleen. Tämä on kaikkea muuta kuin sopeuttamista, koska sen tuloksena on luova, itsensä ja tehtävänsä löytänyt, parasta itsessään toteuttava ja uudistamiseen, myös yhteiskunnan uudistamiseen kykenevä ihminen.

Minusta Hämäläisen ajatus hyvinvoinnin kahdesta toisiinsa kietoutuvasta strategiasta, poliittisesta ja pedagogisesta, on erinomainen. Kiihkeästi muuttuvassa maailmassa poliittisen strategian jatkuva päivittäminen on välttämätöntä ja on mielestäni ennen muuta sosiaali- tai laajemmin yhteiskuntapolitiikan työalaa. Sosiaalipedagogiikalla on riittämiin työtä siinä, että se selvittää oman, painotetusti pedagogisen osansa tässä kokonaisuudessa.

Toivon parasta menestystä työllenne.