Sosiaalipedagogiikka sanana koostuu kahdesta sanasta: sosiaalinen ja pedagogiikka. Elina Nivala ja Sanna Ryynänen määrittelevät ”Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa” (2019) -kirjassa kuinka sosiaalinen ymmärretään kolmella tavalla – ensiksi se on ihmisten välistä yhteisöllistä vuorovaikutusta yhteiselämässä ja yhteisössä, toiseksi ihmisten kasvua ja kasvatusta yhteiskunnallisissa suhteissa, ja kolmanneksi huono-osaisten yhteiskunnallista auttamista. Pedagogiikka toisaalta ymmärretään kasvun ja kasvatuksen tukemisena. Tämän määritelmän pohjalta voisi helposti ajatella, että sosiaalipedagogiikka käytännöllisenä tieteenä ohjaa meitä kohtaamaan ihmisiä lähikontakteissa. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että sosiaalipedagogiikka ilmenee ensisijaisesti ajattelutapana, joka sovelletaan käytännössä. Kuinka tämä ajattelutapa voisi toimia verkossa?

Verkkososialisaatio

Aloitetaan sosialisaatiosta ja siitä mitä se tarkoittaa. Sosialisaatio on yhteiskuntatieteellinen käsite, jonka mukaan ihminen oppii omaan kulttuuriinsa kuuluvat tavat ja normit. Tämä kehitys tapahtuu kahtena samanaikaisena prosessina, eli yksilöllistymisenä ja sosialisaationa, läpi ihmisen elämän. Verkkososialisaation voi määritellä prosessiksi, jonka kautta yksilöt sisäistävät ja oppivat tietyn sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin sääntöjä ja arvoja verkossa virtuaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kautta. Sosialisaatiota verkossa on tutkittu vuodesta 1991 lähtien, jolloin yhdysvaltalaiset antropologi Jean Lave ja tietojenkäsittelytieteilijä Etienne Wenger esittivät teoriansa: oppiminen on sosiokulttuurinen prosessi. Ihminen oppii yhteisöjen sosiaalisia ja kulttuurisia sääntöjä osallistumisen kautta. Tämä siis tapahtuu myös verkossa eikä verkkososialisaatioon tarvita mitään ylimääräistä ponnistusta.

Vuonna 2006 Christofer Irwin ja Zane Berge Marylandin yliopistolta tutkivat sosialisaatiota verkko-opetuksessa. Heidän mukaansa sosialisaatio on ylipäätään laaja käsite, joka tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asioita. Enemmistö ihmisistä kuitenkin pitää (verkko)sosialisaatiota mahdollisuutena osallistua sosiaaliseen elämään yhteisötasolla – he puhuvat keskenään, jakavat ajatuksia, solmivat sopimuksia yhteisön sääntöjen puitteissa. Toinen tärkeä käsite, jolla ihmiset linkittyvät verkkososialisaatioon on tutkijoiden mukaan vuorovaikutus. Vuodesta 2002 lähtien jotkut tutkijat (esim. Northrop, 2002) ovat väittäneet, että verkkososialisaation tulisi jäljitellä mahdollisimman paljon kasvotusten tapaamista. Uuden sosialisaation tyyli on helpompi rakentaa silloin, kun pohjana käytetään jo entuudestaan tuttua tapaa kommunikoida, eli kasvokkaista vuorovaikutusta. Meidän ei siis tarvitse keksiä pyörää uudelleen.

Verkkososialisaatioon liittyy myös verkossa tapahtuva läsnäolo, eli online presence — verkkopresenssi. Vaikka tämän läsnäolon muotoa on laajasti tutkittu, on toistaiseksi epäselvää mitä tutkijat sillä tarkoittavat. Sosialisaation näkökulmasta tätä läsnäoloa kutsutaan sosiaaliseksi läsnäoloksi, jolla tarkoitetaan läheisyyden tai yhteenkuuluvuuden tunnetta saman ajan ja paikan jakamisessa (ks. esim. Shin 2002). Läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne riippuu kaikista osallistujista – kuinka he vastaanottavat muut ihmiset, kuinka heitä kohdellaan, syntyykö dialogeja, millainen on kommunikaation taso, jne. On myös väitetty, että pelkkä verkkoluennon kuunteleminen ei täytä sosiaalisen läsnäolon edellytyksiä.

Verkkopedagogiikka

Lyhyesti määriteltynä verkkopedagogiikka on verkossa ja verkon kautta tapahtuvaa opettamista ja opiskelua sekä sen tutkimista. Se on myös mielekästä oppimista oppimistavoitteiden ja teknologiaresurssien määrittelemien ja tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti. Sosiaalipedagogisesti ajateltuna verkkopedagogiikka voisi olla myös voimaantumista, jonka seurauksena henkilö voi aktiivisesti osallistumisen kautta vaikuttaa yksilöllisten ja yhteisöllisten oppimismahdollisuuksien kehittämiseen teknologisissa ympäristöissä. Vuonna 1996 yhdysvaltalainen tutkija Brent Wilson määritteli oppimisympäristön käsitteellisesti: ”Oppimisympäristö on paikka tai yhteisö, jossa ihmisillä on käytössään erilaisia resursseja, joiden avulla he voivat oppia ymmärtämään erilaisia asioita ja kehittämään mielekkäitä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin”. Näin ollen, oppimisympäristölle ei ole asetettu rajoja; vain ihmisten mielikuvitus on rajana.

Verkkososiaalipedagogiikka

Mitä sitten voisi olla verkkososiaalipedagogiikka? Yksinkertaisesti sen voi määritellä verkossa toteutuvaksi sosiaalipedagogiikaksi. Verkkososialisaatiosta ja -pedagogiikasta löytyvät samat sosiaalipedagogiset elementit kuin kasvokkain vuorovaikutuksesta – osallistuminen, dialogi, voimaantuminen. Näitä elementtejä käytetään joko sosiaalipedagogisen ajattelutavan edustajina, tai sosiaalipedagogisten teorioiden pohjina. Verkkososiaalipedagogiikassa voisi toteutua voimaannuttava dialogi, joka mahdollistaa yksilön sitoutumisen verkkoyhteisöön osallistumisen kautta. Pedagogisen dialogin perusominaisuus on jokaisen ihmisen tasavertaisen osallistumisen mahdollisuus ja sitoutuminen ajatusten vaihtoon. Tämä dialogi edellyttää avoimuutta, vastavuoroisuutta ja rehellisyyttä. Jotta jokainen meistä tuntisi olevansa osa verkkoyhteisöä, meidän tehtävänämme on täyttää osallisuuden kolme edellytystä Elina Nivalan ja Sanna Ryynäsen (2013) jäsentelyn mukaisesti: (1) Ihminen on osa yhteisöä, (2) Hän toimii osana yhteisöä, ja (3) Ihminen kokee olevansa osa yhteisöä. Dialogin ja osallistumisen yhdistävät voimat aiheuttavat voimaantumisen tunteen, jonka avulla ihminen pystyy kontrolloimaan olosuhteitaan, saavuttamaan asetettuja päämääriä sekä kykenee työskentelemään elämänlaatunsa parantamiseksi. Verkkososiaalipedagogiikka voisi olla tähän tarkoitukseen juuri sopiva ”väline”, joka mahdollistaisi sen, että jokainen ihminen voisi tuntea itsensä osaksi yhteiskuntaa tällaisissa poikkeusoloissa.

Lähteet

Irwin, Christofer & Zane Berge. 2006. Socialization in the online classroom. E-Journal of Instructional Science and Technology, 9(1), 1–7. Saatavana https://files.eric.ed.gov/fulltext/EJ846714.pdf

Lave, Jean & Etienne Wenger. 1991. Situated learning: Legitimate peripheral participation. New York: Cambridge University Press.

Nivala, Elina & Sanna Ryynänen. 2013. Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja vol. 14.

Nivala, Elina & Sanna Ryynänen. 2019. Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Helsinki: Gaudeamus.

Northrop, Pamela T. Online Learners’ Preferences for Interaction. Quarterly Review of Distance Education, 3(2), 219–226. Saatavana https://www.learntechlib.org/p/95275/. Luettu 6.4.2020

Shin, Namin. 2002. Beyond Interaction. The Relational Construct of ‘Transactional Presence’. Open Learning, 17(2), 121–137. Saatavana https://www.learntechlib.org/p/95901/.

Wilson, Brent. 1996. Constructivist Learning Environments. Case Studies in Instructional Design. Engelwood Cliffs, New Jersey: Educational Technology Publications.

Sosiaalipedagogiikka -teos sukeltaa syvälle alan juuriin ja luo laajan katsauksen sen eri suuntauksiin sekä teoreettisesta että käytännöllisestä näkökulmasta. Lukija pääsee tutustumaan niin alalla vaikuttaneisiin ajattelijoihin kuin käytännön toimintaankin.

Perusteos rakentaa teoreettista ymmärrystä mutta antaa myös konkreettisia työvälineitä sosiaalipedagogiseen toimintaan muun muassa kasvatus-, sosiaali-, terveys- ja kulttuurialalle. Se kutsuu keskusteluun myös sosiaalipedagogiikan lähitieteenalat sekä kaikki ne, joita kiinnostaa yhteiskunnan muuttaminen paremmaksi.

Tilausohje:

Mene osoitteeseen kauppa.gaudeamus.fi. Valittuasi kirjan ostoskoriin, syötä kohtaan ”kampanjakoodi” tarjoustunnus KASVU2020. Tarjous on voimassa 31.5.2020 asti.

Sosiaalipedagogiikan kouluttajatapaamisen 11.11.2016 teema oli Sosiaalipedagogisia näkökulmia maahanmuuttajatyöhön ja monikulttuurisuuteen koulutuksessa. Kuten jo aiemmin kouluttajatapaamisissa olen ajatellut, tänäkin vuonna tapaaminen oli inspiroiva, antoi ideoita ja näkökulmia tarkastella sosiaalipedagogista toimintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Tapaamisen teemat, maahanmuutto ja monikulttuurisuus, ovat ajankohtaisia ja yhä tärkeitä. Viime vuonna Suomessa tapahtui eräänlainen etnometodologinen koe. Maahan tupsahti kutsumatta 30 000 pakolaista. Ennalta suunnittelematon ja odottamaton tapahtuma provosoi esiin ihmisten asenteita ja arvoja. Sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan näkökulmasta kun asiaa tarkastelee, voi nähdä, että tapahtuma herätti ihmisissä voimakkaan mukaan ottavan -ajattelun. Toisaalta monissa ihmisissä heräsi voimakas vihamielisyys ja pois sulkeva -ajattelu. Suomalaiset jakautuivat ”kokeessa” vahvasti. Kouluttajatapaaminen haastoi pohtimaan, miten sosiaalipedagogiikka voisi asiassa auttaa.

Sanna Ryynänen antoi esityksessään lähtökohtia pohdinnalle, miten voisimme pakolaisvirran esiin nostamasta ”kampanjasolidaarisuudesta”, mennä syvemmälle yhteiskunnan ja kulttuurin solidaaristen rakenteiden vahvistamisessa. Hän nosti esiin Brasilian yliopistoista tutut solidaarisuustaloushautomot, joissa luodaan vaihtoehtoisia taloudellisen toiminnan malleja. Hän heitti idean solidaarisuushautomoihin osallistumisesta osana opintoja ja haasteeksi kysymyksen, miten koulutus, tutkimus ja kansalaiset yhdessä olisivat rakentamassa oikeudenmukaista, eettistä ja aidosti demokraattista yhteiskuntaa. Voisivatko sosiaalipedagogit olla aloitteellisia solidaarisuustalousasian virittämisessä niillä koulutuksen, työelämän ja kansalaisyhteiskunnan alueilla, missä he luontaisesti jo toimivat?

Elina Nivala tarkasteli alustuksessaan sosiaalipedagogisia käsitteitä maahanmuuttajan elämäntilanteen näkökulmasta. Elinan alustuksessa tutut käsitteet, integraatio, emansipaatio, osallisuus ja toimijuus saivat uutta tulkintaa ja haastoivat pohtimaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuusilmiötä uusista näkökulmista. Nostan seuraavaksi joitakin alustuksen ajatuksia päivän teeman, ja miksei yleisempäänkin, tarkasteluun.

Sosiaalipedagogisessa ajattelussa integraation tavoitteena on ”paras mahdollinen sosialisaatio”, jossa jännite yksilön tarpeiden ja yhteiskunnan vaatimusten välillä saa ratkaisun. Tärkeää on, että integraatio ei sulje vaan avaa kaikille osapuolille tulevaisuuden mahdollisuuksia, kuten Klaus Mollenhauer (2001) asiasta ajattelee. Integraation tulisi rakentua vuorovaikutuksellisesti: kysymys on prosessista, jossa kaikki oppivat ja kasvavat. Näin ajateltuna, vuorovaikutuksessa toimivat maahanmuuttaja ja kantasuomalainen integroituvat yhdessä ja samalla luovat uutta kulttuuria. Integroitumisessa onkin tärkeää mennä sosiaalinen ja kulttuurinen edellä, ei taloudellinen.

Integroituminen on haastava kysymys, niin maahan tulijalle kuin maassa olijalle. Jotenkin on ratkaistava integroitumista estävät asiat. Koska kukaan muu ei voi vapauttaa ihmistä ajattelunsa ja toimintansa miehityksistä ja holhouksista kuin ihminen itse, paras tapa on tarkastella emansipaatiota tässä yhteydessä yhteisenä prosessina. Dialogiin asettuminen antaa tilaisuuden ja mahdollisuuden osapuolille tiedostaa, mikä sortaa ajattelua ja toimintaa. Sorretut – maahanmuuttajat ja kantasuomalaiset – voivat itse vapauttaa itsensä esimerkiksi pelosta ja ennakkoluuloista.

Osallisuuden käsite maahanmuuton ja monikulttuurisuuden näkökulmasta on mielenkiintoinen: olla osa jotakin yhteisöä, toimia osana jotakin yhteisöä ja kokea olevansa osa yhteisöä. Tässä yhteydessä Elina toi keskusteluun käsitteet kuuluminen (belonging) ja osallistuminen (participation). Vanessa May (2013) on pohtinut erityisesti kuulumisen tunnetta. Kuulumisen tunteessa on kysymys sosiaalisesta (ihmisistä), kulttuurisesta (tavat, juhlat, musiikki yms.) ja materiaalisesta (tila, ympäristö, esineet yms.). Kuulumisen tunne on yksi olennainen perusta ihmisen hyvinvoinnin kokemukselle. Yhteiskunnassa, erityisesti maahanmuuttajilla mutta usein myös meillä muilla, hyvinvoinnin edistäminen edellyttää kamppailua kuulumisesta eli kuulumisen rajojen uudelleen määrittelyä: kuka saa kokea kuuluvansa joukkoon, kuka saa tuntea olevansa suomalainen.

Osallistumisessa on monia tapoja ja tasoja. Miten mielekkäitä ja merkityksellisiä osallistumisen tavat ovat? Oletko vastaanottaja, mukana olija vai toimija? Hyvä on pohtia, minkälaisia osallistumisvalmiuksia ja mahdollisuuksia osallistumiseen on tarjolla. Näitä kysymyksiä jäin pohtimaan, ei vain maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä, vaan kaikessa toiminnassa ihmisten kanssa. Lopuksi alustaja haastoi miettimään, millainen kuuluminen tuottaa merkityksellistä kuulumisen tunnetta, mistä aineksista kuuluminen rakentuu ja mihin yhteisöön on oikeus kuulua ja tuntea kuuluvansa.

Alustusten jälkeen maalailimme ryhmissä maahanmuutto- ja monikulttuurisuustulevaisuutta vuonna 2026. Ajattelimme, että silloin Suomi rakentuu mukaan ottavan ajattelun perustalle. Ihmisyys on IN ja ihmiset nauttivat toistensa seurasta ja ihmisyyden eri sävyistä. Maailmankansalaisen identiteetti on vahvaa, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Miten tuohon tulevaisuuteen on kuljettu? Mitä on täytynyt tapahtua?

Esimerkiksi tällaista pohdintaa nousi esiin: Koulutuksessa on havahduttu siihen, että 1900-luvun institutionaaliset rakenteet ja toiminta niiden sisällä on johtanut byrokraattiseen ja hallinnolliseen tapaan ajatella ja toimia. Opettajien kiinnostus elämään, joka on toisaalla, on ohentunut. Opettajien työstä on tullut pääosin hallinnon palvelua. Opiskelijan opiskelusta on tullut suorittamista. Dialogiselle ja tutkivalle pitkäjänteiselle oppimiselle ei ole ollut aikaa ja tilaa korkeakouluissa. Tähän todellisuuteen opettajat ja opiskelijat hätkähtävät vuodenvaihteessa 2016/2017. Alkaa pohdiskelu: Olisiko aika luopua opetussuunnitelmista ja lukujärjestyksistä, koska opetussuunnitelmat ja lukujärjestykset ovat estäneet syvällisen asioihin paneutumisen, oivaltamisen ja oppimisen? Joku muistaa jonkun puhuneen Ivan Illichin kouluttoman yhteiskunnan ideasta, ja ryhtyy etsimään hänen teoksiaan: Olisiko Ivanilla ideoita koulutuksen sosiaalipedagogiseen kehittämiseen?

Mitä muuta pitäisi tapahtua, jotta asiat voisivat olla hyvin vuonna 2026? Ainakin työn ja toimeentulon sekä demokratian kysymykset tulisi ratkaista toisella tavalla kuin miten ne koetetaan ratkaista vielä vuonna 2016. Koska automaation, robottien ja uuden teknologian avulla tehdään työ, joka tehtiin teollisena aikana ihmisten toimesta, eikä uutta, ihmistä kunnioittavasti kohtelevaa, työtä synny korvaamaan katoavaa työtä, työ ja toimeentulo on ajateltava ja järjestettävä uudella tavalla. Kansalaispalkka toimeentulon perustana sekä työ sosiaalisena ja kulttuurisena toimintana avaisivat mahdollisuuden mukaan ottavaan ja ihmisten kuulumista vahvistavaan yhteiskuntaan. Päätöksenteossa tärkeää olisi antaa edustuksellisen demokratian tilalle – tai ainakin rinnalle – rakentua yhteiskunnan eri tasoilla osallistuvaa demokratiaa, jossa ihmiset saisivat osallistua ja päättää itseään koskevissa asioissa.

PS. Tilaisuudessa esiteltiin lisäksi korkeakoulujen vakiintuneita ja hankkeina toteutettuja käytäntöjä maahanmuutto- ja monikulttuurisuusteemojen opetuksessa. Niistä löytyy lisätietoa tapaamisen materiaaleista.

Aika: 13.10.2016 18.00 – 19.30
Paikka: Rovala 5, 96100 ROVANIEMI

Käsitellään kasvatusta eriarvoistuvassa yhteiskunnassa. Erityisesti pohditaan sosiaalipedagogisen kasvatuksen mahdollisuuksia tukea ihmisen kasvua ihmisarvoa kunnioittavaksi, vapaaksi ja vastuulliseksi kansalaiseksi. Luento ja keskustelutilaisuus järjestetään yhteistyössä Suomen sosiaalipedagogisen seuran kanssa. Ks. lisää.

*****

JOTTA AUSCHWITZ EI TOISTU – Kasvatus eriarvoistuvassa yhteiskunnassa

Aika: 24.10.2016 18.00 – 20.00
Paikka: Marina Takalon katu 3, 94100 KEMI

Käsitellään kasvatusta eriarvoistuvassa yhteiskunnassa. Erityisesti pohditaan sosiaalipedagogisen kasvatuksen mahdollisuuksia tukea ihmisen kasvua ihmisarvoa kunnioittavaksi, vapaaksi ja vastuulliseksi kansalaiseksi.
Avoin luento- ja keskustelutilaisuus, toteutetaan yhteistyössä Suomen sosiaalipedagogisen seuran kanssa. Ks. lisää.

Taustaksi

Blogitekstimme perustuu Suomen sosiaalipedagogisen seuran kouluttajatapaamisessa 6.11.2015 pitämäämme esitykseen “Sosiaalipedagogiset sisällöt yhteisöpedagogi (AMK ja YAMK) koulutuksessa”.

Tarkastelumme kontekstina on Humanistinen ammattikorkeakoulu (Humak), jossa työskentelemme: Mari suunnittelijana Preventiimissä, Erja lehtorina Kuopion alueyksikössä. Olemme molemmat yhteiskuntatieteen maistereita. Marin pääaineena oli sosiaalipedagogiikka (Tampereen yliopisto), Erjan sosiologia (Tampereen yliopisto). Erja opiskelee parhaillaan sosiaalipedagogiikan maisteriopintoja Itä-Suomen yliopistossa. Kouluttajatapaamisessa oli Humakista mukana myös yliopettaja Johanna Kuivakangas, joka täydensi esitystämme.

Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelma, yhteisöpedagogitutkinto ja valmennuspedagogiikka Humakissa 

Humakin kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelman tavoitteiksi on asetettu mm. “… kouluttaa kehityshakuisia ja uudistumiskykyisiä pedagogisia osaajia sekä yhteiskuntakriittisiä toimijoita yhteiskunnan kaikille sektoreille” (Humakin kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelman opetussuunnitelma 2013–2018, 5). Yhteisöpedagogitutkinnossa sosiaalipedagogiikka kytkeytyy erityisesti yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamisen teorian ja käytäntöihin. Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön kompetensseiksi on määritelty yhteisöllinen, pedagoginen, yhteiskunnallinen ja kehittämisosaaminen (Humakin kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelman opetussuunnitelma 2013–2018), joiden kaikkien ajattelemme olevan olennaisia myös sosiaalipedagogisessa osaamisessa.

Humak otti vuonna 2013 käyttöön työelämälähtöisen pedagogisen mallin, valmennuspedagogiikan. Sen tavoitteena on edistää opiskelijan todellisten työelämässä tarvittavien ammatillisten ja yleisten tietojen, taitojen ja valmiuksien kehittymistä. Valmennuspedagogiikan oppimiskäsitys rakentuu vahvasti sosiokonstruktivistisen ja integratiivisen pedagogiikan pohjalta. Siinä muun muassa ryhmässä oppimisen merkitys on suuri. (Määttä ym. 2015.)

Valmennuspedagogiikan mukaisesti valmentaminen toteutuu sekä ryhmä- että yksilövalmennuksena.  Tavoitteena on yksilön oppiminen, ammatillinen kasvu ja vastuun siirtyminen oppijalle. Se pyrkii olemaan myös muutoksen pedagogiikkaa, sillä se sisältää jatkuvan kehittämisorientaation. Ammatillisen kehittymisen ytimenä on kriittinen reflektio. (Määttä ym. 2015.) Humakin opetushenkilöstöä on koulutettu valmennuspedagogiseen työotteeseen. Pedagogiikka myös rakentuu koko ajan, kun sitä eletään ja tehdään todeksi.

Sosiaalipedagogisiksi miellettyjä opetuksen teemoja ja käsitteitä

Teetimme loka–marraskuussa 2015 pikaisella aikataululla lyhyen Webropol-kyselyn, johon vastasi noin kolmannes yhteisöpedagogikoulutuksen opetushenkilökunnasta (yhteensä 16 lehtoria ja yliopettajaa). Kysely pureutui siihen, millaisia sosiaalipedagogisia teemoja, kysymyksiä ja käsitteitä opetukseen sisältyy ja millä opintojaksoilla sosiaalipedagogiikka erityisesti nousee esiin. Olimme kiinnostuneita myös siitä, miten sosiaalipedagogiikka mahdollisesti näkyy opetushenkilökunnan omassa työotteessa ja tavassa toteuttaa opetusta ja valmennusta. Vastaukset painottuivat selvästi enemmän yhteisöpedagogi (AMK) -tutkinnon tarkasteluun YAMK-tutkinnon jäädessä vähemmälle huomiolle.

Vastauksissa yhteisöpedagogikoulutuksen opettajat nostivat esiin suuren määrän erilaisia teemoja ja käsitteitä, jotka he mieltävät sosiaalipedagogisiksi. Eniten mainintoja saivat (sosiokulttuurinen) innostaminen, yhteisö ja yhteisöllisyys, osallisuus sekä ryhmään liittyvät käsitteet. Katso tarkemmin kuva 2 ja kuva 3.

Sosiaalipedagogiikka liitettiin myös moniin opintojaksoihin. Kaksi mainintaa saivat seuraavat: Yhteisöpedagogin ammatillisen toiminnan perusteet, Osallistava pedagogiikka, Osallistumisen edistäminen ja aktivointi, Sosiaalinen vahvistaminen sekä Yhteisöt ja yhteisöllisyys (YAMK-tutkinto) (ks. kuva 1: Esimerkkejä yhteisöpedagogikoulutuksen opintojaksoista, joissa on opetussuunnitelmatasolla sosiaalipedagogisia sisältöjä). Kolme vastaajaa ei ollut tietoisesti tuonut opetukseensa sosiaalipedagogisia teemoja tai oli saattanut vain mainita sosiaalipedagogiikan osana joidenkin teemojen käsittelyä. Toisaalta kaksi vastaajaa koki, että sosiaalipedagogiikka näkyy jotenkin kaiken heidän opetuksensa sisällöissä, koska se on heidän ammatillisuuttaan ohjaava teoriatausta. Myös kielten opetuksessa sosiaalipedagogiikka on ollut esillä.

Sosiaalipedagogiikka työotteessa ja työtavoissa 

Kiinnostavia vastauksia saimme myös kysymykseen sosiaalipedagogiikasta työotteen ja -tapojen tasolla. Muutama vastaaja koki, että sosiaalipedagogiikka ilmenee opetustyössä etenkin opiskelijoiden kokonaistilanteeseen perehtymisenä niin yksilö- kuin ryhmätasollakin. Lisäksi opetustilanteissa toimitaan opiskelijoita osallistavalla otteella (mm. ryhmätentit, lukupiirit, opiskelijalähtöisyys ja opiskelijoiden itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen).

Sosiaalipedagogiseksi koettiin myös opettajan avoimuus opiskelijaryhmälle ja siitä nousevalle voimalle (ideoille, ehdotuksille yms.). Sosiaalipedagogista työotetta kuvattiin myös muun muassa ilmaisuilla opiskelijoiden rohkaisu ja innostaminen, luottamus opiskelijoihin, vastuunjako heille, yhteisöllinen oppiminen, tiedon jakaminen ja yhteinen tiedon rakentaminen, dialogisuus sekä ilmiöiden tarkastelu yksilö-yhteisö-yhteiskunta -tasoilla. Sosiaalipedagogisen työotteen koetaan toteutuvan niin ryhmänohjauksissa kuin seminaarien toteuttamisessakin.

Yksi vastaaja katseli omaa opetustaan pitkälti sosiaalipedagogisesti: “Näkyy, kaikessa pyrin huomioimaan noita hienoja tavoitteita.”

Toisaalta, kaikki eivät tunnistaneet työotettaan sosiaalipedagogiseksi tai toimivat ehkä tiedostamattaan sosiaalipedagogisesti:

”– en ole näitä omaksunut sosiaalipedagogiikan kautta (enkä edes tiedä, ovatko ne sitä), vaan yritän nyt arvailla, että tällaiset voisivat kuulua sosiaalipedagogiseen työotteeseen.”

”Sosiaalipedagogiikka ei ole minun erityisalaani, joten jos se näkyy, niin kyse on enemmänkin tiedostamattomasta asiasta, kuin tietoisesta sosiaalipedagogiikan soveltamisesta.”

Lopuksi vastaajilla oli mahdollisuus esittää muita terveisiä. Sosiaalipedagogiikka nähtiin selvästi tärkeäksi yhteisöpedagogikoulutuksessa:

”Sosiaalipedagogiikka sopii erinomaisesti yhteisöpedagogikoulutuksen taustateoriaksi.”

“Keskeinen ja merkittävä niin sisällöllisesti kuin pedagogisesti.”

Prosessi sosiaalipedagogisen näkökulman ymmärtämisen ja soveltamisen suhteen on kuitenkin vielä kesken:

”Sosiaalipedagogista viitekehystä on hyvä edelleen tarkentaa suhteessa yhteisöpedagogitutkintoihin (humanistinen ja kasvatusala), vrt. sosiaalialan tutkinnot.”

Pohdintaa

Humakin kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelmassa opettaja-valmentajat toimivat sosiaalipedagogiikan näkökulmasta sekä nonformaalin (esim. nuorisotyö, järjestötyö ja kansalaiskasvatus) että formaalin (ammattikorkeakoulu kasvatuksellisena instituutiona, joka pyrkii tuottamaan valmistuville yhteisöpedagogeille sosiaalipedagogisia valmiuksia) kasvatuksen maastoissa.  Toimintaa ohjaavat Humakin arvot, joita ovat muun muassa humanistinen ihmiskäsitys, toisen kunnioitus sekä yhdessäoppiminen (Humanistisen ammattikorkeakoulun strategia 2013–2017).

Kouluttajatapaamisen yhteydessä havahduimme pohtimaan, miten Humakin arvot ja humanistinen ihmiskäsitys saattavat jo sinällään vaikuttaa siihen, että sosiaalipedagoginen ajattelu ja käsitteet tuntuvat istuvan “humakilaiseen” opetukseen melko hyvin. Tästä voi seurata myös se, että sosiaalipedagogisesti suuntautuneet opetussisällöt tuntuvat nuoriso- ja järjestötyön koulutuksessa niin itsestään selviltä, että niitä on jopa hankala tunnistaa ja sanoittaa juuri sosiaalipedagogiikasta kumpuaviksi.

Kouluttajatapaamisessa kuulemissamme muissa puheenvuoroissa koulutuksen sosiaalipedagogiset sisällöt, työote ja työtavat avautuivat myös sosionomitutkinnon näkökulmasta muutamien opettajien kokemusten valossa. Kiinnostavaa olisi päästä jatkamaan tapaamisessa alkanutta keskustelua sosionomi- ja yhteisöpedagogitutkintojen sosiaalipedagogisista sisällöistä sekä työotteesta ja -tavoista. Miten näkökulmat ja lähestymistavat eroavat, missä löytyy yhtäläisyyksiä? Oman tulkintamme mukaan yhteisöpedagogitutkinnossa painottuu sosionomitutkintoon verrattuna enemmän sosiaalipedagogiikka yleisenä yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamisen teoriana ja käytäntönä (Hämäläinen 2014), jolloin tarkastelussa on ihmisen koko elinkaari ja kansalaiskasvatus.

Olemme tässä tarkastelleet yhteisöpedagogitutkinnon sosiaalipedagogisia sisältöjä alemman AMK-tutkinnon näkökulmasta (yhteisöpedagogi AMK). Kyselymme ei tuottanut juuri vastauksia ylemmän tutkinnon [yhteisöpedagogi (ylempi AMK)] osalta. Sosiaalipedagogiikan kouluttajatapaamiset koemme antoisiksi ja tärkeiksi tiedon, käytäntöjen ja kokemusten jakamisessa, verkostoitumisessa ja yhteistyön virittämisessä. Kouluttajatapaamisen myötä virisi kiinnostus syventää yhteisöpedagogitutkinnon sosiaalipedagogisten sisältöjen tarkastelua. Jatkamme aiheen parissa!

LÄHTEET 

Humanistisen ammattikorkeakoulun strategia 2013–2017.

Hämäläinen, J. 2014. Sosiaalipedagogiikan perusteet -opintojakson luennot lokakuussa 2014. Itä-Suomen yliopisto, Kuopion kampus.

Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön koulutusohjelman opetussuunnitelma 2013–2018. Helsinki: Humanistinen ammattikorkeakoulu.

Määttä, J., Sirkkilä, H., Hoffrén, J., Lämsä, T. & Nyman, T. 2015. Opettaja valmentajana Humakissa. Työelämälähtöistä, ryhmäperustaista pedagogiikkaa kehittämässä. Helsinki: Humanistinen ammattikorkeakoulu.

Tapio, M.  & Anttonen, E. 2016. Sosiaalipedagogiset sisällöt yhteisöpedagogi (AMK ja YAMK) -koulutuksissa Humakissa. Esitys sosiaalipedagogiikan kouluttajatapaamisessa 6.11.2015.

Kirjan voit tilata itsellesi Sari Miettiseltä, sari.miettinen(at)mamk.fi, 20 euron hinnalla.

Tämä kirjoitus ei kosketa mitään konkreettista sosiaalipedagogista tutkimusta tai työmuotoa, mutta se koskettaa sosiaalipedagogista keskustelua ja työmuotojen kehittämistä yleisemmällä tasolla. Arkaluontoisten seikkojen takia yksityiskohtia on muutettu ja joitain mutkia oiottu esimerkkinä käytetyn henkilön suojelemiseksi. Blogia varten asianosaiselta on kysytty lupa kertoa hänen tarinansa ja hän on myös saanut itse lukea tekstin ja hyväksyä sen julkaisun.

Olen ollut hoitovapaalla kohta 1,5 vuotta ja kohdannut tänä aikana monia perheitä, isiä, äitejä ja lapsia. Kohtaamiset ovat olleet neuvolan auloissa, erilaisissa perhekerhoissa, ravintoloissa, perhetapahtumissa ja muissa julkisissa tiloissa tapahtuneita usein hyvin nopeita ja kaoottisia tilanteita. Vanhemmilla on ollut kiire bussiin, kotiin, seuraavaan tapaamiseen, ruuanlaittoon, vaipanvaihtoon, minne vain. Lapsilla on ollut kiukustumista, nälkää, uteliaita kysymyksiä, mielenkiintoisia leikkejä, hauskoja juttuja kerrottavana, monia ihmetyksen aiheita kesken. Tuntemattomien ja puolituttujen lasten ja vanhempien kesken ehtii joskus vaihtaa sanan tai pari, hymyn, kaaoksen keskelle ajautuneen kanssa myötätuntoisen katseen, pienen avun eleen. Usein ei tämänkään vertaa.

Joskus kohdalle osuu kuitenkin pysäyttävä tilanne. Minulle näin kävi tänä keväänä eräässä paikkakuntani neuvolassa ryhmäneuvolatapaamisen jälkeen. Paikalla oli muutamia vanhempia lapsineen, ja ryhmätapaamisen aiheena oli mennyt vauvavuosi sekä taaperoikäisten lasten kehitys ja sen tukeminen. Tapaamisessa oli tietoiskuja sekä vanhemmilla lupa kysellä ja vaihtaa ajatuksia. Monella perheellä vauvavuosi oli sujunut hyvin, joillakin huonommin. Osa vanhemmista puhui paljon, osa vähemmän. Yksi äiti ei puhunut mitään, paitsi lapselleen.

Tapaaminen oli suhteellisen lyhyt, noin tunnin mittainen. Sen jälkeen useimmat perheet lähtivät neuvolan tiloista nopeasti, ja jäljelle jäin vain minä leikkimään oman lapseni kanssa sekä äiti, joka ei ollut sanonut mitään koko tapaamisen aikana. Neuvolan tiloissa oli erillinen imetyshuone, jossa sijaitsi myös vaipanvaihtopiste. Hiljainen äiti meni imettämään, minä seurasin lapseni kanssa perästä huoneeseen pienen hetken päästä. Huoneessa minua kohtasi suomalaisittain hämmentävä tilanne: äiti imetti lastaan ja samalla itki hiljaisesti. Minä yritin ensin vaihtaa lapseni vaipan huomaamattomasti ja lähteä pois, sillä ajattelin äidin kaipaavan yksityisyyttä. Jokin minut kuitenkin pysäytti, ja kysyin äidiltä, onko hän kunnossa ja tarvitseeko hän apua.

Hän vastasi, että hän oli periaatteessa kunnossa, mutta tajusi vasta, kuinka hän tarvitsisi ystäviä ja kuuntelevaa vertaistukea. Hän tarvitsisi lisää tällaisia tapaamisia, sillä hänellä ei ole ollut vauvavuoden aikana yhtään ystävää tai sukulaista, joka olisi samassa elämäntilanteessa tai jolla olisi edes muutamaa vuotta vanhempia lapsia. Hänellä oli ystäviä, mutta ei yhtään vanhempaa ystävänä. Hän oli yksinhuoltaja ja menettänyt oman äitinsä jo nuorena. Hän oli ollut tapaamisessa hiljaa ja miettinyt vain sitä, miten peloissaan hän oli ollut koko vauvavuoden ajan ja luullut olevansa ongelmiensa kanssa yksin, mutta nyt hän oli samaan aikaan surullinen ja helpottunut siitä, että näin ei ollutkaan. Äiti oli ollut internetin keskustelupalstojen varassa vertaistuen ja lastenhoitoneuvojen kanssa, ja oli kokenut ne tuomitsevina, hyökkäävinä ja harvoin hyödyllisinä.

Äiti ei ollut lapsensa kanssa osallistunut avoimiin lapsiperheille tarkoitettuihin kerhoihin tai muihin tapahtumiin ja hänen pääasiallinen kontaktinsa kasvatuskumppaneihin oli ollut neuvola – jossa sielläkin vuoden aikana hän oli tavannut neljä eri terveydenhoitajaa työntekijöiden vaihtuessa useasti. Äiti oli vastasyntyneen vauvansa kanssa etsinyt avoimia keskusteluryhmiä, mutta imetystukiryhmää lukuun ottamatta hän ei ollut paikkakunnalta sellaisia löytänyt. Erityislasten vanhemmille ryhmiä olisi ollut tarjolla ja samoin erilaisia perhekerhoja sekä -kahviloita, mutta ei pelkästään keskusteluun ja vertaistukeen keskittyviä avoimia vanhempien ryhmiä, joissa aiheena olisi nimenomaan vanhemmuus sekä lastenhoito- ja kasvatusasiat. Ja juuri keskustelua ja kokemusten vaihtoa äiti nimenomaan olisi kaivannut.

Kerroin äidille, että itsekin olen ollut uutena vanhempana usein hämmentynyt lapseni kanssa ja ymmärrän hänen tunteensa täysin. Kerroin itsekin miettineeni, että erilaiset perhekerhot ja -kahvilat ovat erittäin tärkeitä palveluja, mutta niiden sisällä ei ainakaan paikkakunnallamme toteudu ajatus vanhempien vertaistuesta niin vahvasti kuin varmasti joillekin perheille olisi tärkeää. Äiti ja minä keskustelimme hetken toiveistamme ja päädyimme siihen, että ainakin voimme toimia toisillemme vertaistukena, ja vaihdoimme yhteystietoja.

Kohtaamisen jälkeen jatkoin ajatuksen työstämistä vanhempien vertaistukeen keskittyvistä ryhmistä sosiaalipedagogiikan näkökulmasta. Jonkin aikaa sitten mm. Yle uutisoi neuvoloiden resurssivajeesta. Neuvoloissa tekee ilmeisesti välillä tiukkaa hoitaa jo pelkät yksittäiset perheetkin, ja yhteisöllisempiin työmuotoihin ei henkilökunnalla riitä aika. Esimerkiksi neuvolan järjestämistä vertaistukiryhmistä vanhemmille on tulevaisuudessakin valtion ja kuntien taloustilanteen vuoksi mahdollisesti turha haaveilla – tietysti toivoa aina saa. Asia on kuitenkin mm. lasten, nuorten ja perheiden sosiaalisten ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn sekä ylisukupolvisten syrjäytymisen ketjujen katkaisemisen suhteen tärkeä ja huomionarvoinen.

Sosiaalipedagogiikka sekä äitiys- ja lastenneuvolat eivät ole perinteisesti – tai ainakaan kovin näkyvästi – olleet yhteydessä toisiinsa, mutta tässä olisi niin tutkimuksen kuin käytännön toiminnan näkökulmasta tärkeä yhteistyöareena. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko esitti alkuvuonna kevään hallitusneuvotteluihin pohdittavaksi, että Suomen neuvoloihin olisi tarpeen rakentaa moniammatillinen lapsiperheiden tukemiseen keskittyvä kokonaisuus, jossa mm. kunnat, järjestöt ja kirkko voisivat toimia yhteistyössä lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämiseksi (lue lisää).

Sipilän hallitusohjelmassa avaukseen ei tartuttu, mutta omassa päässäni ajatus moniammatillisesta neuvolatyöstä, johon myös sosiaalipedagogiikka kuuluisi vahvana ketjun lenkkinä, jatkaa hautumistaan. Toivottavasti lukijatkin tarttuvat siihen ja jatkavat pyörittelyä omassa työssään, opinnoissa tai tutkimuksessaan, jos kokevat teeman tärkeänä.

Olin maaliskuun lopussa terveysalan lehtorikollegani kanssa työmatkalla Namibiassa Glore-hankkeeseen liittyen. GLORE on opetusministeriön rahoittama, Diakin hallinnoima, neljän ammattikorkeakoulun kaksivuotinen yhteistyöhanke ”Global responsibility: Globaalin vastuun sekä kestävän kasvun ja osallisuuden periaatteet osaksi kansainvälistä TKI-toimintaa”. Hankkeen tavoitteena on vahvistaa osallistujakorkeakoulujen osaamista työelämälähtöisessä, erityisesti kehittyvien maiden kanssa tehtävässä opetus-, tutkimus- ja kehitystyössä.

Namibiassa, joka vietti juuri 25. itsenäisyyspäiväänsä (21.3.2015), on noin 2 miljoonaa asukasta. Suomalaisilla on ollut monessa mielessä paljon vaikutusta Namibian kehitykseen, sekä itsenäistymisen aikaan että jo sen siirtomaa-aikoina. Namibiassa on paljon ihmisiä, joilla on suomalainen etunimi. Matkallamme tutustuimme Saimiin ja Johannaan. Edellisellä matkalla kohtasin Eliaksen ja Toivon. Kuulemma Martti on myös suosittu nimi, ex-presidenttimme Martti Ahtisaaren mukaan. Hän on erityisen tunnettu henkilö ja suuresti arvossa pidetty Namibiassa. Suomalaisia yleensäkin tunnutaan arvostavan suuresti.

Namibian sanotaan nykyisin olevan kehittyvä maa – kehitysmaan sijasta.  Tämä tarkoittaa sitä, että elintaso ja elämän olosuhteet ovat kohentuneet kehitysyhteistyön avulla ja Namibian omien yhteiskunnallisten ponnistusten ansiosta. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan ja USA:n taloudellista tukea järjestöiltä ja muilta yhteiskunnallisilta toimijoilta vedetään alas. Monet eurooppalaiset järjestöt ovat olleet tärkeitä toimijoita sosiaali- ja terveyssektoreilla, täydentämässä valtion kehittyviä palveluja.

Ulkopuolisen tarkkailijan silmin katsottuna näyttää siltä, että hyvinvointia Namibiassa on tarjolla vain osalle kansalaisista. Työttömyysprosentti on 49. Tuloerot näyttävät olevan valtavat. Pääkaupungin, Windhoekin keskusta on sangen eurooppalainen: vasemmanpuoleinen liikenne täyttyy uudenkiiltävistä, valkoisista citymaastureista ja muista kalliin näköisistä autoista. Samaan aikaan Katuturassa, Windhoekin esikaupungissa, asuu yli 150 000 ihmistä pienissä peltitönöissä, jokseenkin alkeellisen näköisissä oloissa.

Tuloerot ovat valtavat. Tämä aiheuttaa mielenterveysongelmia, päihdeongelmia ja rikollisuutta. Turistien on syytä pitää huolta omaisuudestaan. Kaikki liikkuvat kaduilla takseilla tai omilla autoilla. Vain turistit kävelevät ja erottuvat perusjoukosta, värin lisäksi siis. Illalla ei ole varsinkaan syytä lähteä kävellen kaupungille.

HIV/aids on haastava terveysongelma sekä  pääkaupungissa että maaseudulla. Se aiheuttaa myös  suuria sosiaalisia ongelmia: sairastuneen stigma on lähes ylitsepääsemätön. Vaikka lääkitys on jo kehittynyt eikä sairastuminen ole enää kuolemantuomio, sairastuneet joutuvat yhteisöjensä ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Mahdollisuus koulutukseen ja työelämään pääsyyn katkeavat. Jopa suhteet omiin perheisiin ja entisiin ystäviin katkeavat usein. Terveydenhuollon työntekijöidenkin kerrotaan kohtelevan sairastuneita tylysti ja vältellen.

Tällä hetkellä peruskoulun käyminen on ilmaista luokilla 1–6. Lapset saavat myös ilmaisen kouluruuan. Tavoitteena on, että luokat 7–9 tulevat myös ilmaisiksi. Paremmin toimeentulevat lapset käyvät kuitenkin kalliita yksityiskouluja. Ongelmana näyttää olevan se, että köyhien kouluihin on vaikea saada päteviä opettajia. Opetus tapahtuu kouluissa pääosin englanniksi.

Namibiassa on periaatteessa oppivelvollisuus, mutta vain noin 80 % lapsista käy peruskoulua. Useiden kohdalla koulutie katkeaa, kun koulutus muuttuu maksulliseksi. Ja kun koulutuksen laatu on huonoa, myöskään oppimistulokset eivät mahdollista jatkoa maksullisiin lukioihin. Näin ollen yliopistoon pääsy on mahdotonta. Yliopistokoulutus on myös kallista ja siis köyhien ulottumattomissa.

Ammatillista koulutusta ei juuri ole tai nuoret eivät sinne halua(?), vaikka ammattitaitoisille työntekijöille olisi kuulemma työtä. Nuorisotyöttömyys on suuri ongelma. Nuorten ongelmina ovat myös päihdeongelmat, mielenterveysongelmat, teiniraskaudet ja HIV. Vaikka Namibiassa vallitsee tasa-arvo naisten ja miesten välillä, köyhän naisen asema on huono, kun raskauden ja HIV:in ehkäisytietous on heikkoa. Naisten kouluttautumisen mahdollisuus katkeaa varhaiseen raskauteen tai sairastumiseen.

Kaksi sosionomiopiskelijaamme ovat olleet tämän vuoden 2015 tammikuusta alkaen 3 kk:n vaihdossa ja suorittamassa käytännön harjoitteluaan Katuturassa. He ovat toimineen opettajien työpareina HIV-vanhempien lapsille ja HIV-orvoille esiopetusta tarjoavassa koulussa. Tätä koulua ylläpitää Child Development Foundation. Rahoitus tulee pääasiassa yksityisiltä lahjoittajilta. Nämä 5- ja 6-vuotiaat lapset opiskelevat englanniksi. Toinen koulun opettajista on hollantilainen ja toinen namibialainen. Kurinpito tuntuu olevan opettajien mielestä suuri ongelma. Itse mietin, kuinka paljon pienet lapset englanninkielisestä opetuksesta ymmärtävät. Kaikki osasivat kuitenkin sanoa meille: I love you!

Tapasimme opiskelijamme Namibian pohjoisosassa, Ongwedivassa. Siellä opiskelijamme täydensivät harjoitteluaan tekemällä Positive Vibes -järjestölle pienen asiakastyytyväisyyttä koskevan tutkimuksen HIV-positiivisten asiakkaiden joukossa. Elämä Namibian pohjoisessa ja maaseudulla yleensä eroaa suuresti pääkaupungin elämästä. Jos pääkaupungissa syrjäydytään Katuturaan, maaseudulla eletään ihan toisessa todellisuudessa – usein vanhan heimokulttuurin rajoittaessa nykyajan palvelujen vastaanottamista. HIV-positiiviset ihmiset ovat myös heimokulttuurien hyljeksimiä. Heillä on vain toisensa ja totaalinen köyhyys osanaan.

Kuvat: Anne Backman ja Anitta Juntunen 2014

Olipahan päivät. Tapahtuma oli paitsi hyvin järjestetty myös sillä tavoin aktivoiva, että sen keskeistä sisältöä jäi miettimään pitkään. Sivistysteorian näkökulmasta minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa, vaikka pysyinkin hiljaa. Kirjaan kuitenkin kaksi keskeistä havaintoani tähän myös sitä varten, jos ne herättäisivät joitakin ajatuksia [Sanna Ryynäsen ja Elina Nivalan] kirjahankkeeseen.

Ajatus, jota jäin kaipaamaan sosiaalipedagogiikan tehtäväkeskustelussa ja joka esiintyi keskustelussa vain kerran sivulauseessa, oli potentiaalin käsite. Nimittäin jää jotenkin köppäiseksi, jos sosiaalipedagogiikan tehtävänä on vain ongelmien ennalta ehkäisy tai ihmisten auttaminen ongelmista jotenkuten tasapaksuun elämään. Me sivistysihmiset olemme jo parin vuosisadan ajan (itse asiassa Rousseausta lähtien) tarjonneet tähän potentiaalin käsitettä eli ajatusta jokaisen ihmisen ainutlaatuisista sisäisistä mahdollisuuksista. Niiden esiin saaminen ja kasvamaan saattaminen on ihmisen elämän kannalta erityisen tärkeätä ja sen lisäksi se yleensä toimii korjaavana ja motivoivana elämän vaikeuksissa. Elinikäisen oppimisen personal fulfilment kuva tämän hyvin. Siitä sosiaalipedagogiikassakin on viime kädessä kysymys.

Opettajan kannalta on tärkeä ymmärtää, että opettaja ei voi koskaan ennalta tietää, mitä toisessa on puhkeamassa esiin. Personal fulfilmenttiä ei voi ”opettaa”. Juuri siksi dialogi on niin tavattoman tärkeää. Jokainen sukupolvi syntyy uuteen maailmaan, tuo sen kokemukset maailmankuvansa rakentamiseen ja joutuu löytämään siinä oman tiensä. Opettaja voi tuoda ihmiskunnan sivistystraditiosta aineksia tähän tien etsintään, mutta jokaisen pitää itse selvittää, mikä hänen asemansa ja tehtävänsä on. Se voi selvitä vain pitkäaikaisessa dialogissa (opettajan ja oppijan välillä, vertaisten keskinäisessä ja oppivan ryhmän ja yhteiskunnan välisessä). Tässä dialogissa opettajan pitää sammuttaa itsessään oleva opettaja (ja hylätä kaikki herranoikut, kuten Grundtvig sanoi ja omaksua Sokrateen sanoin paarman tai kätilön rooli.) Sivistysteoria antaa minusta erinomaiset välineet ymmärtää, mitkä onnistuneen dialogin ehdot ovat. Dialogin suurin etu on siinä, että se auttaa jokaista tunnistamaan omat potentiaalinsa ja kehittämään niitä.

Toinen minua vaivannut ajatus liittyi muutoksen käsitteeseen. Kolmijakoon [Sannan ja Elinan esityksessä, ks. esityksen pp-diat] tuntuu sisältyvän presuppositio, jonka mukaan maailma pysyy paikallaan, ellei sitä (teknisesti tai vallankumouksellisesti) muuteta. Mutta näinhän asia ei todellakaan ole. Mies kun tulee tähän ikään, tajuaa, miten valtavan paljon maailma on muuttunut vaikka sen 50 vuoden aikana, joka on kulunut ylioppilaaksi pääsystä. Minullakin on itse asiassa jääkaapin ovessa Jenan Marx-museosta ostettu magneetti, jossa Sannan peruslause on saksaksi vielä jyhkeämmän tuntuisessa muodossa: Die Philosphen haben die Welt nur verschieden interpretiert, es kömmt drauf an, sie zu verändern. Mutta Marxkaan ei enää voinut pitää maailmaa staattisena. Käsitys siitä, että olemme jatkuvassa werden-tilassa, oli silloin jo ainakin sata vuotta vanha ja mitä se Hegelkään muuta teki, kuin tulkitsi maailman dialektista muutosta. Marx halusi antaa muutokselle ihmisen tosi olemuksen vapauttavan suunnan, mutta yritykset antaa tämä tosi olemus ulkoapäin ovat kerta toisensa jälkeen johtaneet katastrofiin.

Muutos on tärkeä peruselämys myös kädestä pitävän sosiaalipedagogiikan kannalta. Sen tehtävä on auttaa ihmisiä pysymään mukana maailman muutoksessa ja löytää jatkuvasti muuttuvassa ympäristössä oman toimeentulonsa ja kansalaisuutensa välineet. Kolmannesta vaihtoehdosta pitäisi käyttää jotakin ilmaisua, jossa esiintyy sana poliittinen eli jossa pyritään ohjaamaan muutosta johonkin erityiseen suuntaan. Tämä auttaisi samalla keskustelemaan politiikasta poliittisena kysymyksenä.

Politiikastakin voidaan ja pitää keskustella. Minulle pohjoismainen liberaali demokratia on kaikkine ongelmineenkin toistaiseksi ylivoimaisesti paras yritys ratkaista ihmiskuntaa vaivaavat ongelmat. Sen taustana oli sivistystason nousu ja sen mahdollistama koko ajan jatkuva muutoksen tuomien yhteiskunnallisten ongelmien sinnikäs ratkaisu.

Kahden miljardin vailla työtä ja toivoa olevan nuoren ongelmat palautuvat rakenteellisiin vääristymiin. Jos ja kun ne halutaan korjata, tarvitaan sekä inhimillisten potentiaalien kehittämistä kasvatuksen avulla että yhteiskunnan poliittista muuttamista, varmaan kouristuksenomaisen vaikeidenkin prosessien kautta. Tässä Sanna Ryynäsen väikkäri avaa silmät apposelleen. Eihän se helppoa ollut meilläkään.

Näistä kysymyksistä nousee sosiaalipedagogiikan yhteiskunnallinen vastuu, mutta epäröin, onko se julistettava sosiaalipedagogiikan tärkeimmäksi tai päätehtäväksi. Toisaalta nimi sopeuttava sosiaalipedagogiikkakaan ei mitenkään tavoita oleellista. Sivistysteorian kannalta opetuksella on kolme tehtävää: auttaa ihmisiä tuntemaan (i) sivistyshistorian aikana kiteytynyttä ihmiskunnan luovaa työtä ja kokemusta, auttaa ihmisiä saamaan dialogien tukemana (ii) juureva ote oman aikansa kuohuvaan, ristiriitaisen, rauhattomaan ja jatkuvasti käynnissä olevaan muutokseen ja auttaa heitä löytämään siinä oma (iii) luova paikkansa ja tehtävänsä ja mielellään se, mitä annettavaa juuri heillä on yhteisöilleen. Tämä on kaikkea muuta kuin sopeuttamista, koska sen tuloksena on luova, itsensä ja tehtävänsä löytänyt, parasta itsessään toteuttava ja uudistamiseen, myös yhteiskunnan uudistamiseen kykenevä ihminen.

Minusta Hämäläisen ajatus hyvinvoinnin kahdesta toisiinsa kietoutuvasta strategiasta, poliittisesta ja pedagogisesta, on erinomainen. Kiihkeästi muuttuvassa maailmassa poliittisen strategian jatkuva päivittäminen on välttämätöntä ja on mielestäni ennen muuta sosiaali- tai laajemmin yhteiskuntapolitiikan työalaa. Sosiaalipedagogiikalla on riittämiin työtä siinä, että se selvittää oman, painotetusti pedagogisen osansa tässä kokonaisuudessa.

Toivon parasta menestystä työllenne.

Suomen sosiaalipedagoginen seura ry etsii kirjoittajia julkaisemansa Sosiaalipedagogisen aikakauskirjan vuoden 2015 vuosikirjaan.

Den socialpedagogiska föreningen i Finland r.f: s tidskrift  ”Sosiaalipedagoginen aikakausikirja” välkomnar olika bidrag till årstidskriften 2015.

Sosiaalipedagogisessa aikakauskirjassa julkaistaan sosiaalipedagogiikan teoriaa ja tutkimusta käsitteleviä artikkeleita, sosiaalipedagogisia käytäntöjä käsitteleviä katsauksia sekä sosiaalipedagogisesti kiinnostavia kirja-arviointeja suomen, ruotsin ja englannin kielillä. Sosiaalipedagogista aikakauskirjaa on julkaistu vuodesta 2000 lähtien, ja julkaisun artikkelit ovat olleet vertaisarvioituja vuodesta 2012.

Artikkelit (pituus enintään 5000 sanaa) ovat teoreettiseen analyysiin tai tieteelliseen  teoriaan ja sitä tukevaan empiiriseen tutkimukseen perustuvia kirjoituksia. Katsaukset (pituus enintään 2500 sanaa) ovat käytännön työhön ja toimintaan liittyviä, artikkeleja vapaamuotoisempia selosteita. Kirja-arviot (pituus enintään 1500 sanaa) tarkastelevat sosiaalipedagogista ja lähialojen ajankohtaista kirjallisuutta. Sosiaalipedagogisen aikakauskirjan toimituskunta arvioi katsaukset ja kirja-arviot ja antaa niistä palautteen. Artikkelit käyvät läpi sokkoperusteisen vertaisarvioinnin.

Jos olet kiinnostunut osallistumaan vuosikirjan 2015 tekemiseen, lähetä lyhyt, enintään 200 sanan kuvaus teksti-ideastasi toimitussihteeri Elina Nivalalle (elina@nivala.net) viimeistään 8.3.2015. Tekstien valinnasta vuosikirjaan ilmoitetaan kahden viikon kuluessa teksti-idean saapumisesta. Valmiit artikkelit tulee lähettää toimitussihteerille viimeistään 10.5.2015. Katsausten ja kirja-arvioiden viimeinen palautuspäivä on 14.6.2015.

Vuoden 2015 Sosiaalipedagoginen aikakauskirja julkaistaan marras-/joulukuussa 2015.

******

Tidskriften har publicerats sedan år 2000 och publikationens artiklar har genomgått peer review granskning sedan år 2012.  Tidskriften kommer ut en gång per år och artiklarna kan skrivas på finska, svenska eller engelska.

Tidsskriftens texter delas in i tre kategorier: vetenskapliga artiklar, professionella översikter eller beskrivningar över praktisk socialpedagogisk verksamhet och recensioner av socialpedagogisk litteratur, eller ur socialpedagogiskt perspektiv intressant annan aktuell litteratur.

Artiklar (längd max 5000 ord) ska basera sig på en teoretisk analys eller vetenskaplig teori som stöds av empirisk forskning. Artiklar genomgår peer review (kollegial) granskning. Översikter eller beskrivningar av praktisk socialpedagogisk verksamhet samt bokrecensioner granskas av redaktionen och redaktionen ger vid behov kommenterarer.

I fall du har intresse att medverka i tidsskriften för år  2015 skicka en kort beskrivning (abstrakt) av högst 200 ord till redaktionssekreteraren Elina Nivala (elina@nivala.net) senast 8.3.2015. Färdiga artiklar ska skickas till redaktionssekreteraren senast 10.5.2015.

Den socialpedagogiska tidsskriften för år 2015 kommer ut november/december 2015.