Aika: 13.11.2020 klo 9.00 – 13.00

Paikka: ZOOM (linkki lähetetään ilmoittautuneille)

Kenelle ja mitä: Suomen sosiaalipedagoginen seura ry kutsuu suomalaisissa yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa, toisen asteen oppilaitoksissa ja kolmannella sektorilla toimivia, sosiaalipedagogiikasta kiinnostuneita kouluttajia, opettajia, tutkijoita ja muita toimijoita keskustelemaan antirasismiin ja antirasistiseen sosiaalipedagogiikkaan liittyvistä teemoista: Mitä on antirasismi ja miksi siitä on tarpeen puhua? Tunnistanko kouluttajana omat etuoikeuteni ja miten voin vaikuttaa rakenteelliseen rasismiin? Kouluttajatapaamisen tarkoituksena on yhteisen keskustelun avulla avata näkymää antirasistiseen sosiaalipedagogiikkaan ja sen koulutukseen.

Tapaamiseen liittyy pieni orientoiva ennakkotehtävä, jossa osallistujat esittelevät itsensä. Osallistujilla on tärkeä rooli tapaamisessa. Yhteisen keskustelun ja pienryhmätyöskentelyn kautta kouluttajatapaaminen tarjoaa foorumin ajatusten vaihtoon, ideointiin, tunnusteluun ja epäilyyn. Yhdessä voimme myös tunnistaa aiheeseen liittyviä kehittämistarpeita, haasteita ja mahdollisuuksia.

The event is in Finnish, but small group discussions can be also in English! Sign up for an English group on the registration form.

Ilmoittaudu 10.11. mennessä täällä.

Ohjelma:

• 9.00 Tilaisuuden avaus ja tutustuminen ryhmissä
• 9.45 Mona Eid ja Warda Ahmed: Antirasismi – Mitä se on ja miksi siitä on tarpeen puhua?
• 10.15 Keskustelua / puheenjohtajana Sanna Ryynänen
• 10.45 tauko
• 11.15 toiminnallinen työskentely pienryhmissä
• 12.15 pienryhmätyöskentelyn purku ja keskustelua
• 13.00 Tapaaminen päättyy

Sosiaalipedagogiikan kouluttajatapaamisen 11.11.2016 teema oli Sosiaalipedagogisia näkökulmia maahanmuuttajatyöhön ja monikulttuurisuuteen koulutuksessa. Kuten jo aiemmin kouluttajatapaamisissa olen ajatellut, tänäkin vuonna tapaaminen oli inspiroiva, antoi ideoita ja näkökulmia tarkastella sosiaalipedagogista toimintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Tapaamisen teemat, maahanmuutto ja monikulttuurisuus, ovat ajankohtaisia ja yhä tärkeitä. Viime vuonna Suomessa tapahtui eräänlainen etnometodologinen koe. Maahan tupsahti kutsumatta 30 000 pakolaista. Ennalta suunnittelematon ja odottamaton tapahtuma provosoi esiin ihmisten asenteita ja arvoja. Sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan näkökulmasta kun asiaa tarkastelee, voi nähdä, että tapahtuma herätti ihmisissä voimakkaan mukaan ottavan -ajattelun. Toisaalta monissa ihmisissä heräsi voimakas vihamielisyys ja pois sulkeva -ajattelu. Suomalaiset jakautuivat ”kokeessa” vahvasti. Kouluttajatapaaminen haastoi pohtimaan, miten sosiaalipedagogiikka voisi asiassa auttaa.

Sanna Ryynänen antoi esityksessään lähtökohtia pohdinnalle, miten voisimme pakolaisvirran esiin nostamasta ”kampanjasolidaarisuudesta”, mennä syvemmälle yhteiskunnan ja kulttuurin solidaaristen rakenteiden vahvistamisessa. Hän nosti esiin Brasilian yliopistoista tutut solidaarisuustaloushautomot, joissa luodaan vaihtoehtoisia taloudellisen toiminnan malleja. Hän heitti idean solidaarisuushautomoihin osallistumisesta osana opintoja ja haasteeksi kysymyksen, miten koulutus, tutkimus ja kansalaiset yhdessä olisivat rakentamassa oikeudenmukaista, eettistä ja aidosti demokraattista yhteiskuntaa. Voisivatko sosiaalipedagogit olla aloitteellisia solidaarisuustalousasian virittämisessä niillä koulutuksen, työelämän ja kansalaisyhteiskunnan alueilla, missä he luontaisesti jo toimivat?

Elina Nivala tarkasteli alustuksessaan sosiaalipedagogisia käsitteitä maahanmuuttajan elämäntilanteen näkökulmasta. Elinan alustuksessa tutut käsitteet, integraatio, emansipaatio, osallisuus ja toimijuus saivat uutta tulkintaa ja haastoivat pohtimaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuusilmiötä uusista näkökulmista. Nostan seuraavaksi joitakin alustuksen ajatuksia päivän teeman, ja miksei yleisempäänkin, tarkasteluun.

Sosiaalipedagogisessa ajattelussa integraation tavoitteena on ”paras mahdollinen sosialisaatio”, jossa jännite yksilön tarpeiden ja yhteiskunnan vaatimusten välillä saa ratkaisun. Tärkeää on, että integraatio ei sulje vaan avaa kaikille osapuolille tulevaisuuden mahdollisuuksia, kuten Klaus Mollenhauer (2001) asiasta ajattelee. Integraation tulisi rakentua vuorovaikutuksellisesti: kysymys on prosessista, jossa kaikki oppivat ja kasvavat. Näin ajateltuna, vuorovaikutuksessa toimivat maahanmuuttaja ja kantasuomalainen integroituvat yhdessä ja samalla luovat uutta kulttuuria. Integroitumisessa onkin tärkeää mennä sosiaalinen ja kulttuurinen edellä, ei taloudellinen.

Integroituminen on haastava kysymys, niin maahan tulijalle kuin maassa olijalle. Jotenkin on ratkaistava integroitumista estävät asiat. Koska kukaan muu ei voi vapauttaa ihmistä ajattelunsa ja toimintansa miehityksistä ja holhouksista kuin ihminen itse, paras tapa on tarkastella emansipaatiota tässä yhteydessä yhteisenä prosessina. Dialogiin asettuminen antaa tilaisuuden ja mahdollisuuden osapuolille tiedostaa, mikä sortaa ajattelua ja toimintaa. Sorretut – maahanmuuttajat ja kantasuomalaiset – voivat itse vapauttaa itsensä esimerkiksi pelosta ja ennakkoluuloista.

Osallisuuden käsite maahanmuuton ja monikulttuurisuuden näkökulmasta on mielenkiintoinen: olla osa jotakin yhteisöä, toimia osana jotakin yhteisöä ja kokea olevansa osa yhteisöä. Tässä yhteydessä Elina toi keskusteluun käsitteet kuuluminen (belonging) ja osallistuminen (participation). Vanessa May (2013) on pohtinut erityisesti kuulumisen tunnetta. Kuulumisen tunteessa on kysymys sosiaalisesta (ihmisistä), kulttuurisesta (tavat, juhlat, musiikki yms.) ja materiaalisesta (tila, ympäristö, esineet yms.). Kuulumisen tunne on yksi olennainen perusta ihmisen hyvinvoinnin kokemukselle. Yhteiskunnassa, erityisesti maahanmuuttajilla mutta usein myös meillä muilla, hyvinvoinnin edistäminen edellyttää kamppailua kuulumisesta eli kuulumisen rajojen uudelleen määrittelyä: kuka saa kokea kuuluvansa joukkoon, kuka saa tuntea olevansa suomalainen.

Osallistumisessa on monia tapoja ja tasoja. Miten mielekkäitä ja merkityksellisiä osallistumisen tavat ovat? Oletko vastaanottaja, mukana olija vai toimija? Hyvä on pohtia, minkälaisia osallistumisvalmiuksia ja mahdollisuuksia osallistumiseen on tarjolla. Näitä kysymyksiä jäin pohtimaan, ei vain maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä, vaan kaikessa toiminnassa ihmisten kanssa. Lopuksi alustaja haastoi miettimään, millainen kuuluminen tuottaa merkityksellistä kuulumisen tunnetta, mistä aineksista kuuluminen rakentuu ja mihin yhteisöön on oikeus kuulua ja tuntea kuuluvansa.

Alustusten jälkeen maalailimme ryhmissä maahanmuutto- ja monikulttuurisuustulevaisuutta vuonna 2026. Ajattelimme, että silloin Suomi rakentuu mukaan ottavan ajattelun perustalle. Ihmisyys on IN ja ihmiset nauttivat toistensa seurasta ja ihmisyyden eri sävyistä. Maailmankansalaisen identiteetti on vahvaa, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Miten tuohon tulevaisuuteen on kuljettu? Mitä on täytynyt tapahtua?

Esimerkiksi tällaista pohdintaa nousi esiin: Koulutuksessa on havahduttu siihen, että 1900-luvun institutionaaliset rakenteet ja toiminta niiden sisällä on johtanut byrokraattiseen ja hallinnolliseen tapaan ajatella ja toimia. Opettajien kiinnostus elämään, joka on toisaalla, on ohentunut. Opettajien työstä on tullut pääosin hallinnon palvelua. Opiskelijan opiskelusta on tullut suorittamista. Dialogiselle ja tutkivalle pitkäjänteiselle oppimiselle ei ole ollut aikaa ja tilaa korkeakouluissa. Tähän todellisuuteen opettajat ja opiskelijat hätkähtävät vuodenvaihteessa 2016/2017. Alkaa pohdiskelu: Olisiko aika luopua opetussuunnitelmista ja lukujärjestyksistä, koska opetussuunnitelmat ja lukujärjestykset ovat estäneet syvällisen asioihin paneutumisen, oivaltamisen ja oppimisen? Joku muistaa jonkun puhuneen Ivan Illichin kouluttoman yhteiskunnan ideasta, ja ryhtyy etsimään hänen teoksiaan: Olisiko Ivanilla ideoita koulutuksen sosiaalipedagogiseen kehittämiseen?

Mitä muuta pitäisi tapahtua, jotta asiat voisivat olla hyvin vuonna 2026? Ainakin työn ja toimeentulon sekä demokratian kysymykset tulisi ratkaista toisella tavalla kuin miten ne koetetaan ratkaista vielä vuonna 2016. Koska automaation, robottien ja uuden teknologian avulla tehdään työ, joka tehtiin teollisena aikana ihmisten toimesta, eikä uutta, ihmistä kunnioittavasti kohtelevaa, työtä synny korvaamaan katoavaa työtä, työ ja toimeentulo on ajateltava ja järjestettävä uudella tavalla. Kansalaispalkka toimeentulon perustana sekä työ sosiaalisena ja kulttuurisena toimintana avaisivat mahdollisuuden mukaan ottavaan ja ihmisten kuulumista vahvistavaan yhteiskuntaan. Päätöksenteossa tärkeää olisi antaa edustuksellisen demokratian tilalle – tai ainakin rinnalle – rakentua yhteiskunnan eri tasoilla osallistuvaa demokratiaa, jossa ihmiset saisivat osallistua ja päättää itseään koskevissa asioissa.

PS. Tilaisuudessa esiteltiin lisäksi korkeakoulujen vakiintuneita ja hankkeina toteutettuja käytäntöjä maahanmuutto- ja monikulttuurisuusteemojen opetuksessa. Niistä löytyy lisätietoa tapaamisen materiaaleista.

Aika: pe 11.11.2016 klo 10.00–15.30

Paikka: Helsinki, Tieteiden talo, sali 404

Tämän vuoden kouluttajatapaamisessa otamme tarkasteluun koulutuksen kentälläkin hyvin ajankohtaiseksi tulleen erityisaiheen, maahanmuuttajatyön ja monikulttuurisuuden. Tarkastelemme aihetta erityisesti kolmesta näkökulmasta:

1. miten koulutuksen kentän toimijat voivat toimia sillan rakentajina ja auttaa maahanmuuttajia etsimään paikkaansa yhteiskunnassa
2. miten maahanmuuttajuutta, maahanmuuttajien parissa tehtävää työtä ja monikulttuurisuutta käsitellään sosiaali- ja kasvatusalan koulutuksissa
3. millaisia teoreettisia välineitä sosiaalipedagogiikka tarjoaa maahanmuuttajuuden ja monikulttuurisuuden tarkasteluun, ymmärtämiseen ja työn kehittämiseen.

Ilmoittautuminen kouluttajatapaamiseen alla olevalla lomakkeella 2.11.2016 mennessä. Tapaaminen on maksuton ja osallistujille tarjotaan salaattilounas. Tapaamisen järjestää Suomen sosiaalipedagoginen seura ry.

OHJELMA:

10.00 Päivän avaus

10.30 Alustukset ja keskustelua:

• Yliopisto sillanrakentajana: Itä-Suomen yliopistossa tehtyä työtä maahanmuuttajien kohtaamiseksi, Sanna Ryynänen
• Maahanmuuttajat ja monikulttuurisuus teemoina sosionomi (AMK) -koulutuksessa, Eija Raatikainen, Metropolia AMK
• Maahanmuuttajat ja monikulttuurisuus teemoina yhteisöpedagogi (AMK) -koulutuksessa, Katri Schadewitz ja Sari Miettinen, Mikkelin AMK

12.00 lounas

13.00 Sosiaalipedagogisia käsitteitä maahanmuuttajuuden ja monikulttuurisuuden tarkasteluun, Elina Nivala, Itä-Suomen yliopisto

13.45 Keskustelua ryhmissä

14.45 Yhteistä keskustelua

15.30 Päivän päätös

Ohjelma tarkentuu, muutokset mahdollisia.

Aika: pe 6.11.2014 klo 10.00–15.30

Paikka: Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki

Suomen sosiaalipedagoginen seura ry kutsuu suomalaisissa yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa, toisen asteen oppilaitoksissa ja kolmannella sektorilla toimivia, sosiaalipedagogiikasta kiinnostuneita kouluttajia, opettajia, tutkijoita ja muita toimijoita keskustelemaan koulutuksen sosiaalipedagogisista sisällöistä. Kouluttajatapaamisen tarkoituksena on alustusten ja keskustelun avulla avata näkymää koulutuksen sosiaalipedagogisiin teemoihin koko koulutuskentällä ja tunnistaa yhdessä aiheeseen liittyviä kehittämistarpeita, haasteita ja mahdollisuuksia.

Ohjelma

10.00  Tilaisuuden avaus

10.15  Aamupäivän alustukset ja niiden pohjalta yhteistä ja pienryhmäkeskustelua:

Sosiaalipedagogiset sisällöt yliopistokoulutuksessa

• Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto

Sosiaalipedagogiset sisällöt sosionomi (AMK ja YAMK) koulutuksessa

• Elina Ikonen, Metropolia ammattikorkeakoulu
• Anne Backman, Saimaan ammattikorkeakoulu

Sosiaalipedagogiset sisällöt yhteisöpedagogi (AMK ja YAMK) koulutuksessa

• Erja Anttonen, Humak, Kuopio ja Mari Tapio, Humak, Preventiimi

12.00   Salaattilounas

13.00   Iltapäivän alustukset ja niiden pohjalta yhteistä ja pienryhmäkeskustelua:

Sosiaalipedagogiset sisällöt toisen asteen koulutuksessa

• Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja -koulutus, Anna Leppäkorpi, Suomen Nuoriso-opisto

Sosiaalipedagogiset sisällöt ammatillisessa täydennyskoulutuksessa

• Laura Paaso, Oulun AMK
• Tiina Anttila, Turun yliopisto, sosiaalipedagoginen hevostoiminta

Sosiaalipedagogiset sisällöt kolmannen sektorin ja yritysten järjestämissä koulutuksissa

• Anita Mäntynen-Hakem, Onnistus Ay, Kulttuurikameleontit ry ym.

14.45   Yhteenvetokeskustelu

15.30   Päivän päätös

Tiedustelut: Elina Nivala, puheenjohtaja, Suomen sosiaalipedagoginen seura ry, elina(at)nivala.net

Me sosiaalipedagogiikan opettajat ja muut aiheesta kiinnostuneet kokoonnuimme viime perjantaina 21.11. Helsinkiin Tieteiden talon ullakolle kouluttajatapaamiseen pohtimaan, miten voisimme kehittää sosiaalipedagogiikan opetusta ja vahvistaa sen asemaa. Yhtenä lähtökohtana päivän työskentelylle oli jakamamme kokemus sosiaalipedagogiikan opettamisen vaikeudesta liittyen sosiaalipedagogiikan luonteeseen: jo puhuminen sosiaalipedagogiikan opettamisesta tuntuu sisältävän ristiriidan, sillä tietojen ja taitojen lisäksi sosiaalipedagogisen osaamisen kehittyminen vaatii sellaista ajattelun kehittymistä, jota ei suoranaisesti voi opettaa.

Sosiaalipedagoginen toiminta perustuu sosiaalipedagogiseen ajatteluun, joka ei synny vain tiettyjen tietojen omaksumisesta vaan edellyttää syvällisempää kasvuprosessia, tietojen sisäistymistä ja kiinnittymistä asenteisiin ja arvoihin ja kokonaisvaltaisen ajattelun tavan rakentumista. Jokaisen sosiaalipedagogiikan opettajan ja kouluttajan haasteena on, miten saada aikaan ja tukea tällaista ajattelun kehittymisen prosessia. Prosessi vaatii valmiina tallennettavaksi tarjoiltavan tiedon sijaan ajattelua ruokkivia virikkeitä, joita opetuksessa voidaan luoda esimerkiksi yhdistämällä tiedolliset käsitteet omakohtaisiin kokemuksiin ja havaintoihin ympäröivästä maailmasta. Tämä edellyttää jotain opetusmenetelmiltä, siihen palaan myöhemmin.

Lisäksi ajattelun kehittyminen edellyttää aikaa ja ajan kuluessa yhteisen reflektoinnin tarjoamaa tukea. Jos sosiaalipedagoginen opetus on pilkottu kovin pieniksi osasiksi, käytännössä ajallisesti tiiviiksi muutamien opintopisteiden opintojaksoiksi, ei aikaa ajattelun kehittymisen tukemiselle todellisuudessa ole. Jos opintojakso on onnistunut herättämään uusia ajatuksia mutta yhteiselle reflektoinnille ei ole ollut aikaa, voivat opiskelijat kokea jäävänsä yksin pirstaleisen kuvan kanssa, josta ei rakennu mielekästä kokonaisuutta. Vaarana on, että he hylkäävät uudet ajatukset ja hämmentävän sosiaalipedagogisen ajatusmaailman, kun eivät saa tukea sen jäsentämiseen ymmärrettävämmäksi. Onnellisessa tapauksessa opettaja kohtaa samat opiskelijat myöhemmin toisella opintojaksolla ja voi jatkaa työskentelyä heidän kanssaan, mutta välttämättä tämä ei ole mahdollista. Sosiaalipedagogisen ajattelun kehittymisen tukemiseksi tarvittaisiin suhteellisen pitkälle ajanjaksolle ulottuvia opinto- tai koulutusjaksoja ja aikaa yhteiselle reflektiolle.

Ajattelun kehittymiseen liittyy toinenkin sosiaalipedagogiikan opettamisen haaste: miten edistää niiden käsitteiden ja ilmiöiden syvempää ymmärtämistä, jotka ovat sosiaalipedagogisessa toiminnassa keskeisiä. Voiko esimerkiksi yhteisön käsitettä ymmärtää ilman kokemuksia yhteisöllisyydestä? Tai voiko lastensuojelulaitoksessa asuvien nuorten elämää ymmärtää, jollei ole jakanut heidän arkeaan laitoksessa? Jos ei voi, onko sosiaalipedagogisen koulutuksen tehtävänä näiden kokemusten tarjoaminen? Vai voiko olettaa, että opiskelijat hankkivat kokemukset muussa elämässään ja saavat koulutuksesta käsitteet niiden jäsentämiseen? Kuinka paljon kokemuksellista ymmärrystä tarvitaan, jotta on jotain, mihin soveltaa koulutuksessa opittavia teoreettisia työkaluja? Miten kokemuksellinen ja teoreettinen ymmärrys saadaan kohtaamaan niin, että sosiaalipedagoginen ajattelu todella kehittyy? Ja kuinka paljon teoreettista ymmärrystä tarvitaan sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan perustaksi?

Kun huomaa pitäneensä parituntisen yksinpuhelun dialogin keskeisyydestä sosiaalipedagogisessa toiminnassa, ymmärtää joka tapauksessa sen, että sosiaalipedagogiikan opetuksessa tarvitaan muitakin menetelmiä kuin luennointi, vähintään yksinpuhelun lomaan parikeskusteluja ja yhteistä pohdintaa. Luento-opetuksella on toki paikkansa sosiaalipedagogisen tietoperustan rakentamisessa, mutta ajattelun ja toiminnan valmiuksien kehittymiseksi sosiaalipedagogiikan opetuksessa tarvitaan menetelmiä, jotka ovat luonteeltaan ainakin jossain määrin sosiaalipedagogisia: dialogisia, yhteistoiminnallisia ja reflektiivisiä. Esimerkkejä tällaisista löytyy ohessa kouluttajatapaamisemme materiaaleista, ja hyviä kokemuksia erilaisista opetusmenetelmistä voi itse kukin jakaa tälle sosiaalipedagogiikka.fi-sivustolle perustetun ”materiaalipankin” kautta lähettämällä materiaaleja osoitteeseen sosiaalipedagogiikka(at)gmail.com.

Opetusmenetelmät voivat olla myös hyvin kokemuksellisia ja toiminnallisia, jopa niin, että perinteinen opettajavetoinen opetus jätetään kokonaan pois. Tällaisestakin kuulimme perjantain kouluttajatapaamisen keskusteluissa. Tällöin osaamisen ajatellaan rakentuvan opiskelijoiden oman työskentelyn, tiedon etsinnän ja prosessoinnin sekä yhdessä tekemisen tuottamien kokemusten kautta. En ole perehtynyt tällaiseen opetukseen ja opiskeluun yhtään syvällisemmin, mutta kouluttajatapaamisessa kuulemani kuvaus herätti lisää kysymyksiä kokemusten ja teorian suhteesta: Voiko opiskelijoille kehittyä sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan valmiuksia, jos opinnot eivät sisällä sosiaalipedagogiikan teoreettista opiskelua, siis esimerkiksi perehtymistä keskeisiin käsitteisiin sosiaalipedagogisten lähteiden avulla? Ymmärsin, että opiskelijat valitsevat itse kaiken lukemansa kirjallisuuden, ja jäin miettimään, voiko –  ja pitäisikö – heitä ohjata etsimään kokemuksilleen sosiaalipedagogisia jäsentäjiä. Voiko esimerkiksi dialogin, yhteisöllisyyden ja osallisuuden ymmärtää ja omaksua yksinomaan sitä kautta, että opinnot toteutetaan dialogisilla, yhteisöllisillä ja osallisuuteen perustuvilla menetelmillä, jolloin opiskelijat kokevat ja elävät niitä todeksi? Opinnoissa varmasti myös reflektoidaan saatuja kokemuksia, mutta jos opiskelijoilla ei ole mitään opintojen tarjoamaa jaettua teoreettista orientaatiota, saavatko he yhteisöltään tukea kokemusten teoreettiselle tarkastelulle ja siten oman sosiaalipedagogisen ajattelun kehittymiselle? Kuinka paljon käsitteiden omaksumiseen osaksi omaa ajattelua ja toimintaa tarvitaan niitä koskevaa teoriaa?

Totesimme keskustelussamme myös, että monia sosiaalipedagogiikassa keskeisiä käsitteitä käytetään koulutusten sisällöissä eräänlaisina yleisluontoisina termeinä ilman, että niitä opetuksessa välttämättä kiinnitetään minkään tieteenalan teoreettiseen keskusteluun. Yhteisöllisyys ja osallisuus ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne on termeinä kuorrutettu jonkinlaisella yleisellä hyväksynnällä, ”kaikkea hyvää kaikille” -mielikuvilla. Ne otetaan lähtökohtaisesti jonain toivottavana, jonka edistämiseen koulutuksessa kehitetään valmiuksia. Käsitteiden irtoaminen teoreettisista määritelmistä ja niiden muuttuminen kyseenalaistamattomasti tavoiteltaviksi asioiksi on kuitenkin hämäävää, jopa vaarallista. Yleisinä kaikkien hyväksyminä termeinä ne voivat pitää sisällään hyvin monenlaisia pyrkimyksiä. Esimerkiksi osallisuuden edistämisellä voidaan tarkoittaa yksilön sopeuttamista yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi, joka ei syrjäydy ja kuormita yhteiskuntaa vaan löytämällä paikkansa työmarkkinoilla pitää huolen itsestään ja läheisistään ja on lisäksi vallitsevaa järjestystä ylläpitävällä tavalla poliittisesti aktiivinen eli ainakin äänestää vaaleissa. Saman osallisuuden käsitteen avulla voidaan kuitenkin puhua myös hyvin eriluonteisesta yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenyydestä, joka rakentuu kriittiseksi toimijuudeksi eli kyvyksi muuttaa yhteiskuntaa tarvittaessa vallitsevan järjestyksen haastavilla tavoilla. Jos osallisuus siis omaksutaan vain yleisesti hyvänä terminä kysymättä, miten se määritellään, ja katsomatta käsitteen taakse sitä jäsentäviin teorioihin ja niiden ihmis- ja yhteiskuntakäsityksiin, ei tiedetä, millaista yhteiskuntaa ollaan oikeastaan rakentamassa, jos oma toiminta pyrkii vain yleisluontoisesti osallisuuden edistämiseen. Jos teorioihin suhtaudutaan koulutuksessa jonain ”liian vaikeana” tai todellisuudesta irrallisena, ei opiskelijoille voi kehittyä niihin elävää ja tervettä suhdetta, jossa teoriat toimivat ajattelun ja ymmärtämisen apuna. Ilman teorioiden tarjoamaa ajattelun tukiverkkoa on sosiaalipedagogisen ajattelun kehittyminen vähintäänkin kyseenalaista, jollei mahdotonta.

Nämä pohdinnat ovat tuoneet minut siihen johtopäätökseen, jonka Juha Hämäläinen esitti jo kouluttajatapaamisemme alussa: sen lisäksi, että tarkastellaan opetusmenetelmiä eli miten opetetaan, tulee tarkastella opetussisältöjä eli mitä opetetaan. Ja tarkennettuna: mitä opetetaan, kun opetetaan sosiaalipedagogiikkaa. Tähän tartumme mahdollisesti ensi syksyn kouluttajatapaamisessa. Tämänvuotinen keskustelumme päätyi vatvomaan sosiaalipedagogiikan asemaa opetussuunnitelmissa. Ensi vuonna voimme paneutua tarkemmin siihen, mitä kaikkea sosiaalipedagogiikan otsikon alla opetetaan ja mikä siitä tekee sosiaalipedagogista. Vai katsotaanko opetuksen olevan sosiaalipedagogista, vaikka se ei näy opetussuunnitelmassa eksplisiittisesti, ja millä perusteella näin on? Samankaltaista tarkastelua voidaan tehdä myös muun kuin varsinaisen tutkinto-opetuksen ja opetussuunnitelmien kohdalla eli esim. vapaan sivistystyön ja kansalaistoiminnan sisältöjen ja tavoitteiden sosiaalipedagogisuutta pohdittaessa. Mitä opetetaan -kysymykseen liittyvä jatkokysymys on: kuka opettaa ja millaisella asiantuntemuksella? Voiko sosiaalipedagogiikkaa tai sosiaalipedagogista toimintaa opettaa tietämättään, ja kuka silloin arvioi opetuksen sosiaalipedagogiseksi ja millä perusteella? Tätäkin aloimme pohtia, joten ehkä jatkamme myös näiden kysymysten parissa ensi syksynä – tai sitä seuraavana.

Ensi syksyä odotellessa keskustelu näistä teemoista on mahdollista tämän kirjoituksen yhteyteen avatulla kommenttipalstalla sekä kasvotusten ensi keväänä Sosiaalipedagogiikan päivillä Tampereella, missä teoria kohtaa käytännön.

PS. Perjantai-iltapäivän työryhmätyöskentelyssä pohdimme mm. sitä, miten onnistuisimme luomaan opiskelijoille niin luonnollisen suhteen tutkimukseen ja tutkimusmenetelmiin, että he mieltäisivät myös tutkimuksellisen osaamisen osaksi omaa sosiaalipedagogista käytännön osaamistaan. Tutkimuksellisuus kuuluu olennaisesti sosiaalipedagogiseen työorientaatioon sellaisena toimintaympäristön tuntemisen sekä oman työn arvioinnin ja jatkuvan kehittämisen tavoitteena, jonka toteuttamisessa erilaisten osallistavien, toiminnallisten ja luovien tutkimusmenetelmien tuntemisesta on hyötyä. Olisiko tutkimuksellisesta työotteesta mahdollista tehdä samankaltainen osa opetusta kuin yhteisöllisyys tai dialogisuus, eli periaate, jota pyritään paitsi opettamaan myös toteuttamaan opetusmenetelmien kautta – tosin ei kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä vaan teoreettisestikin perusteltuna sosiaalipedagogisena lähestymistapana? Ehkä tutkimus silloin menettäisi roolinsa mörkönä, joka tulee vastaan opinnäytetyössä ja jonka ohi vain on jotenkin päästävä – ja jonka saa sen valmistuttua unohtaa. Samalla tutkimus voisi päästä eroon tarpeettomasta glooriasta, käsityksestä, että se on jotain niin hienoa, etten minä voi sitä ymmärtää tai hyödyntää, saati itse toteuttaa. Virikkeitä tutkimusmenetelmien tarkasteluun ja käyttämiseen sosiaalipedagogisessa opetuksessa ja työssä voi hakea työryhmämme materiaaleista.

Suomen sosiaalipedagoginen seura ry kutsuu suomalaisissa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa toimivia sosiaalipedagogiikan alan opettajia, tutkijoita sekä muita sosiaalipedagogiikasta kiinnostuneita keskustelemaan sosiaalipedagogiikan koulutuksen opetussisällöistä ja opetusmenetelmistä. Kouluttajatapaamiseen tavoitteena on avata keskustelua sosiaalipedagogiikan koulutuksen nykytilasta sekä edesauttaa ja vahvistaa sosiaalipedagogiikan opetusta laittamalla kiertoon hyviä opetuskäytäntöjä, oppimateriaalia ja oppimistehtäviä. Tämä materiaali tullaan myöhemmin kokoamaan nettiin kaikkien kiinnostuneiden käyttöön.

Paikka: Tieteiden talo (sali 505), Kirkkokatu 6, Helsinki

Aika: pe 21.11.2014 klo 10.00 – 15.30

Ohjelma:

10.00 Tilaisuuden avaus

10.15 Virkistäviä näkökulmia sosiaalipedagogiikan opetukseen Kiinasta ja Japanista, Juha Hämäläinen

Sosiaalipedagogiikan opetusmenetelmät, Sanna Ryynänen

Innostamisen opettaminen – kokemuksia Metropoliasta, Seija Mäenpää ja kollegat

11.45 Lounas, Sosiaalipedagoginen seura tarjoaa salaattilounaan

12.30 Työryhmät

14.00 Yhteinen keskustelu ja yhteenveto

15.30 Päivän päätös

Työryhmät:

1. Sosiaalipedagogiset menetelmät opetuksessa, Anne Backman (sali 505)

2. Sosiaalipedagoginen projektioppiminen – käytäntö ja teoria dialogissa, Sari Miettinen (sali 404)

3. Sosiaalipedagogisten tutkimusmenetelmien opettaminen, Sanna Ryynänen & Elina Nivala (sali 313)

Tiedustelut: Eeva Timonen-Kallio, puheenjohtaja, Suomen sosiaalipedagoginen seura ry, eeva.timonen-kallio@turkuamk.fi

Ilmoittautuminen on päättynyt. Jos haluat perua ilmoittautumisesi, laita viestiä osoitteeseen elina@nivala.net.