Tämä kirjoitus ei kosketa mitään konkreettista sosiaalipedagogista tutkimusta tai työmuotoa, mutta se koskettaa sosiaalipedagogista keskustelua ja työmuotojen kehittämistä yleisemmällä tasolla. Arkaluontoisten seikkojen takia yksityiskohtia on muutettu ja joitain mutkia oiottu esimerkkinä käytetyn henkilön suojelemiseksi. Blogia varten asianosaiselta on kysytty lupa kertoa hänen tarinansa ja hän on myös saanut itse lukea tekstin ja hyväksyä sen julkaisun.

Olen ollut hoitovapaalla kohta 1,5 vuotta ja kohdannut tänä aikana monia perheitä, isiä, äitejä ja lapsia. Kohtaamiset ovat olleet neuvolan auloissa, erilaisissa perhekerhoissa, ravintoloissa, perhetapahtumissa ja muissa julkisissa tiloissa tapahtuneita usein hyvin nopeita ja kaoottisia tilanteita. Vanhemmilla on ollut kiire bussiin, kotiin, seuraavaan tapaamiseen, ruuanlaittoon, vaipanvaihtoon, minne vain. Lapsilla on ollut kiukustumista, nälkää, uteliaita kysymyksiä, mielenkiintoisia leikkejä, hauskoja juttuja kerrottavana, monia ihmetyksen aiheita kesken. Tuntemattomien ja puolituttujen lasten ja vanhempien kesken ehtii joskus vaihtaa sanan tai pari, hymyn, kaaoksen keskelle ajautuneen kanssa myötätuntoisen katseen, pienen avun eleen. Usein ei tämänkään vertaa.

Joskus kohdalle osuu kuitenkin pysäyttävä tilanne. Minulle näin kävi tänä keväänä eräässä paikkakuntani neuvolassa ryhmäneuvolatapaamisen jälkeen. Paikalla oli muutamia vanhempia lapsineen, ja ryhmätapaamisen aiheena oli mennyt vauvavuosi sekä taaperoikäisten lasten kehitys ja sen tukeminen. Tapaamisessa oli tietoiskuja sekä vanhemmilla lupa kysellä ja vaihtaa ajatuksia. Monella perheellä vauvavuosi oli sujunut hyvin, joillakin huonommin. Osa vanhemmista puhui paljon, osa vähemmän. Yksi äiti ei puhunut mitään, paitsi lapselleen.

Tapaaminen oli suhteellisen lyhyt, noin tunnin mittainen. Sen jälkeen useimmat perheet lähtivät neuvolan tiloista nopeasti, ja jäljelle jäin vain minä leikkimään oman lapseni kanssa sekä äiti, joka ei ollut sanonut mitään koko tapaamisen aikana. Neuvolan tiloissa oli erillinen imetyshuone, jossa sijaitsi myös vaipanvaihtopiste. Hiljainen äiti meni imettämään, minä seurasin lapseni kanssa perästä huoneeseen pienen hetken päästä. Huoneessa minua kohtasi suomalaisittain hämmentävä tilanne: äiti imetti lastaan ja samalla itki hiljaisesti. Minä yritin ensin vaihtaa lapseni vaipan huomaamattomasti ja lähteä pois, sillä ajattelin äidin kaipaavan yksityisyyttä. Jokin minut kuitenkin pysäytti, ja kysyin äidiltä, onko hän kunnossa ja tarvitseeko hän apua.

Hän vastasi, että hän oli periaatteessa kunnossa, mutta tajusi vasta, kuinka hän tarvitsisi ystäviä ja kuuntelevaa vertaistukea. Hän tarvitsisi lisää tällaisia tapaamisia, sillä hänellä ei ole ollut vauvavuoden aikana yhtään ystävää tai sukulaista, joka olisi samassa elämäntilanteessa tai jolla olisi edes muutamaa vuotta vanhempia lapsia. Hänellä oli ystäviä, mutta ei yhtään vanhempaa ystävänä. Hän oli yksinhuoltaja ja menettänyt oman äitinsä jo nuorena. Hän oli ollut tapaamisessa hiljaa ja miettinyt vain sitä, miten peloissaan hän oli ollut koko vauvavuoden ajan ja luullut olevansa ongelmiensa kanssa yksin, mutta nyt hän oli samaan aikaan surullinen ja helpottunut siitä, että näin ei ollutkaan. Äiti oli ollut internetin keskustelupalstojen varassa vertaistuen ja lastenhoitoneuvojen kanssa, ja oli kokenut ne tuomitsevina, hyökkäävinä ja harvoin hyödyllisinä.

Äiti ei ollut lapsensa kanssa osallistunut avoimiin lapsiperheille tarkoitettuihin kerhoihin tai muihin tapahtumiin ja hänen pääasiallinen kontaktinsa kasvatuskumppaneihin oli ollut neuvola – jossa sielläkin vuoden aikana hän oli tavannut neljä eri terveydenhoitajaa työntekijöiden vaihtuessa useasti. Äiti oli vastasyntyneen vauvansa kanssa etsinyt avoimia keskusteluryhmiä, mutta imetystukiryhmää lukuun ottamatta hän ei ollut paikkakunnalta sellaisia löytänyt. Erityislasten vanhemmille ryhmiä olisi ollut tarjolla ja samoin erilaisia perhekerhoja sekä -kahviloita, mutta ei pelkästään keskusteluun ja vertaistukeen keskittyviä avoimia vanhempien ryhmiä, joissa aiheena olisi nimenomaan vanhemmuus sekä lastenhoito- ja kasvatusasiat. Ja juuri keskustelua ja kokemusten vaihtoa äiti nimenomaan olisi kaivannut.

Kerroin äidille, että itsekin olen ollut uutena vanhempana usein hämmentynyt lapseni kanssa ja ymmärrän hänen tunteensa täysin. Kerroin itsekin miettineeni, että erilaiset perhekerhot ja -kahvilat ovat erittäin tärkeitä palveluja, mutta niiden sisällä ei ainakaan paikkakunnallamme toteudu ajatus vanhempien vertaistuesta niin vahvasti kuin varmasti joillekin perheille olisi tärkeää. Äiti ja minä keskustelimme hetken toiveistamme ja päädyimme siihen, että ainakin voimme toimia toisillemme vertaistukena, ja vaihdoimme yhteystietoja.

Kohtaamisen jälkeen jatkoin ajatuksen työstämistä vanhempien vertaistukeen keskittyvistä ryhmistä sosiaalipedagogiikan näkökulmasta. Jonkin aikaa sitten mm. Yle uutisoi neuvoloiden resurssivajeesta. Neuvoloissa tekee ilmeisesti välillä tiukkaa hoitaa jo pelkät yksittäiset perheetkin, ja yhteisöllisempiin työmuotoihin ei henkilökunnalla riitä aika. Esimerkiksi neuvolan järjestämistä vertaistukiryhmistä vanhemmille on tulevaisuudessakin valtion ja kuntien taloustilanteen vuoksi mahdollisesti turha haaveilla – tietysti toivoa aina saa. Asia on kuitenkin mm. lasten, nuorten ja perheiden sosiaalisten ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn sekä ylisukupolvisten syrjäytymisen ketjujen katkaisemisen suhteen tärkeä ja huomionarvoinen.

Sosiaalipedagogiikka sekä äitiys- ja lastenneuvolat eivät ole perinteisesti – tai ainakaan kovin näkyvästi – olleet yhteydessä toisiinsa, mutta tässä olisi niin tutkimuksen kuin käytännön toiminnan näkökulmasta tärkeä yhteistyöareena. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko esitti alkuvuonna kevään hallitusneuvotteluihin pohdittavaksi, että Suomen neuvoloihin olisi tarpeen rakentaa moniammatillinen lapsiperheiden tukemiseen keskittyvä kokonaisuus, jossa mm. kunnat, järjestöt ja kirkko voisivat toimia yhteistyössä lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämiseksi (lue lisää).

Sipilän hallitusohjelmassa avaukseen ei tartuttu, mutta omassa päässäni ajatus moniammatillisesta neuvolatyöstä, johon myös sosiaalipedagogiikka kuuluisi vahvana ketjun lenkkinä, jatkaa hautumistaan. Toivottavasti lukijatkin tarttuvat siihen ja jatkavat pyörittelyä omassa työssään, opinnoissa tai tutkimuksessaan, jos kokevat teeman tärkeänä.

Itä-Suomen yliopiston (UEF) sosiaalipedagogiikan oppiaineen osalta loppuraportissa esitettiin, että sosiaalipedagogiikka integroitaisiin jatkossa sosiaalityön oppiaineeseen. Suomen sosiaalipedagogisen seuran hallituksessa huolestuttiin raportista ja laadittiin kannanotto sosiaalipedagogiikan säilyttämisestä itsenäisenä oppiaineena UEF:n yhteiskuntatieteiden opetuksessa. UEF on tällä hetkellä ainoa yliopisto Suomessa, missä sosiaalipedagogiikkaa voi opiskella pääaineena.

Kannanotto lähetettiin UEF:n rehtori Jukka Mönkköselle, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnan dekaani Harri Siiskoselle sekä yhteiskuntatieteiden laitoksen johtaja Juha Hämäläiselle. UEF:n johto vastasi Suomen sosiaalipedagogisen seuran hallitukselle, että UEF:n koulutusrakenteita kehitettäessä sosiaalipedagogiikalla tulee jatkossakin olemaan vahva, itsenäinen rooli yhteiskuntatieteellisten oppiaineiden joukossa. Siiskonen totesi sähköpostivastauksessaan seuran puheenjohtaja Elina Nivalalle 26.5.2015, että tulevaisuudessakin sosiaalipedagogiikkaa on mahdollista opiskella niin pää- kuin sivuaineenakin.

Suomen sosiaalipedagogisen seuran hallitus julkaisee tässä kannanottonsa, jotta siitä kiinnostuneet pääsevät siihen tutustumaan. Kannanotossa sekä luodataan sosiaalipedagogiikan käsitteen ja oppiaineen historiaa että tuodaan esille niiden nykyistä merkitystä niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Myös Itä-Suomen yliopiston sosiaalipedagogiikan opiskelijat ovat tehneet asiasta oman kannanottonsa ja sen voi lukea täältä.

Suomen sosiaalipedagoginen seura ry:n hallituksen puolesta,

Elina Nivala, Niina Rahikka-Räsänen & Sanna Ryynänen

Suomessa on alkusyksynä puhuttu paljon työstä. Otsikoissa ovat esiintyneet esimerkiksi sanat työeläkeuudistus, työelämän laatu sekä työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet. Tänä syksynä aikaansaatu työeläkeuudistus toi työelämään uusia määrällisiä muutoksia, mutta laadulliset uudistukset jäivät siitä puuttumaan, vaikka niitä toivottiinkin. Julkisessa keskustelussa työeläkeratkaisun esittelyn ohessa kyllä kyseltiin työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin teemojen perään, mutta sopijaosapuolilta ei tullut asiaan vastausta eläkeuudistuksen yhteydessä. Kärjistäen voisikin sanoa, että työnantajat ja työntekijät jätettiin yksin työelämän kehittämisen haasteiden keskelle – paineita työssä jaksamista tukeviin muutoksiin tulee sekä päättäjien, ammattijärjestöjen että median suunnalta, mutta mistä aloittaa ratkaisujen etsiminen?

Pitkin syksyä esiin on noussut myös uutisia, kolumneja ja blogitekstejä, joissa on välillä kärkkäästikin käsitelty perhe- ja työelämän yhteensovittamisen ristipaineita. Yksi laajalle levinnyt debatti alkoi Ylen uutisoidessa, kuinka parhaassa työiässä olevat 33–44 -vuotiaat naiset jättäytyvät työelämän ulkopuolelle ja sijoittuvat ns. piilotyöttömien joukkoon lasten- ja kodinhoidon pariin. Toimittaja ja bloggaaja Sari Helin tarjosi kolumnissaan ilmiöön yhtä selitystä: naiset uupuvat perhe-elämän ja työn välisiin ristipaineisiin, ja kun apua paineisiin ei saa, työelämästä poistuminen on ainut tapa järjestää kodin- ja lastenhoito järkevällä tavalla, jos haluaa taata perheensä hyvinvoinnin.

Helin on saanut kritiikkiä sukupuolittuneesta työelämänäkemyksestään, mutta Helin myös antaa äänen niille äideille – ja toki myös isille – jotka uupuvat työn ja perheen välillä tasapainoiluun. Tosiasia nimittäin on, että työ- ja perhe-elämän ristipaineisiin tutkimusten mukaan todella uupuu moni lapsiperheen vanhempi. Tutkimusten mukaan lähes puolet suomalaisista työntekijöistä on kokenut työtehtävien ja -huolien kulkeutuvan kotiin. Työntekijät kokevat usein paineita esimerkiksi perheen kannalta hankalista työskentelyajoista, työkiireistä, kotitöistä, lasten sairastumisista sekä vapaa-ajan löytämisestä. Työn luomat paineet saattavat pahimmillaan aiheuttaa vetäytymistä perheen sisäisistä vuorovaikutussuhteista, lisätä perheen sisäisiä konflikteja, vähentää osallistumista lasten kasvatukseen ja kotitöihin sekä lisätä päihteiden käyttöä. Toisaalta myös perheen elämänlaadun heikkeneminen ja perhe-elämän konfliktit lisäävät pahoinvointia työssä, mikä taas aiheuttaa stressiä ja poissaoloja, vähentää työmotivaatiota ja -tyytyväisyyttä sekä nostaa irtisanoutumisen riskiä. Työ- ja perhe-elämän paineet luovat siis helposti toisiaan vahvistavan noidankehän.

Jokaisella työssäkäyvällä vanhemmalla on toki syytä priorisoida ajankäyttöään edistääkseen omaa jaksamistaan, mutta kaikki työntekijät eivät selviydy perheen ja työn välillä tasapainoilemisesta ilman työnantajien apua. Tutkimukset osoittavat, että perheen ja työn yhteensovittamisen tukeminen työpaikoilla lisää paitsi työntekijöiden jaksamista, myös työorganisaatioiden tuottavuutta ja vetovoimaa. Paineettomat työntekijät ovat energisempiä ja tekevät parempaa tulosta. Työssä hyvinvoivat vanhemmat myös jaksavat kotona lasten kanssa paremmin.

Perheen ja työn yhteensovittamista tukevia käytäntöjä löytyy jo kiitettävästi suomalaisesta työelämästä, ja niitä on myös tutkimuksissa pyritty tuomaan esille. Yhtenä esimerkkitutkimuksena voidaan mainita Juha Hämäläisen ja allekirjoittaneen tutkimus Perhe-elämän huomioiminen työelämässä, jossa eritellään suomalaisten perheyritysten työntekijöilleen tarjoamia perhe- ja työelämän yhdistämistä helpottavia käytänteitä. Suomessa siis työnantajat halutessaan pystyvät ja osaavat tukea työntekijöitä perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksissä ja näin parantaa oman organisaationsa tulosta, kohentaa työntekijöidensä jaksamista sekä vaikuttaa positiivisesti työntekijöiden perheiden hyvinvointiin. Mutta mistä työnantajat voivat saada vielä lisää mahdollisuuksia tukea työntekijöitä perhe- ja työelämän yhdistämisessä?

Edellä mainitussa tutkimuksessa nousee esiin eräs sosiaalipedagogiikankin kannalta mielenkiintoinen ulottuvuus: paikallisyhteisöjen rooli perheen ja työn yhteensovittamisen tukemisessa. Aihe on vielä huomattavan vähän tutkittu eikä sitä ole työelämän käytännöissäkään kovin hyvin tiedostettu, mutta sen potentiaali olisi syytä huomioida laajemmin työelämän laadun ja työssä jaksamisen kannalta.

Julkisilla palveluilla sekä erilaisten paikallisyhteisöjen, kuten erilaisten asukasyhdistysten, järjestöjen, seurakuntien ja yleishyödyllisten yhdistysten, tarjoamilla palveluilla on merkitystä perheellisten työntekijöiden työssäkäyntiin, sillä esimerkiksi toimiva julkinen liikenne, riittävät lastenhoitopaikat, erilaiset harrastekerhot ja vanhempien työaikoihin sopeutuneet koulujen aukioloajat tukevat lapsiperheitä työn ja perheen yhteensovittamisessa sekä vähentävät työntekijöiden kokemaa stressiä. Myös työnantajat hyötyvät paikallisyhteisöjen tarjoamista perheen ja työn yhteensovittamista helpottavista palveluista, sillä esimerkiksi julkisten palvelujen sekä yleishyödyllisten järjestöjen ja yhdistysten tuki lastenhoidossa mahdollistaa työntekijöiden tehokkaan työskentelyn. Suomessa on lukuisia julkisia palveluverkostoja, yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka tarjoavat muun muassa erilaisia lasten- ja kodinhoitopalveluja, mutta näiden palvelujen yhdistämistä työorganisaatioiden ja työntekijöiden tarpeisiin ei ole kuitenkaan hyödynnetty ja tutkittu niin intensiivisesti kuin olisi tarve.

Paikallisyhteisöjä hyödynnetään jo laajasti hyvinvointiyhteiskunnan palvelutuotannossa ja jatkossa niiden hyödyntämistä myös perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmakohdissa tulee lisätä. Työorganisaatioiden ja paikallisyhteisöjen välillä löytyy varmasti hyödyntämätöntä potentiaalia perhe- ja työelämän yhteensovittamisen hyvien käytäntöjen kehittämiseen, joten niin tutkimuksissa kuin yrityselämässä tulisi jatkossa kiinnittää tuohon potentiaaliin enemmän huomiota. Tähän saumaan sosiaalipedagogiikankin on hyvä lyöttäytyä mukaan, sillä sosiaalipedagogiikalla on niin tieteenä kuin käytännön toiminta-alana syvää ymmärrystä ja osaamista yhteisötyöstä sekä perheiden kasvatustehtävän että yksilöiden hyvinvoinnin ja elämänhallinnan tukemisesta.

P.S. On muistettava, että työn ja perheen yhteensovittamisen kysymykset eivät kosketa ainoastaan lapsiperheitä, vaan nykyisin työn ja perheen yhteensovittamisessa kaipaavat tukea myös mm. omia ikääntyviä vanhempiaan hoivaavat sekä pitkäaikaissairaiden tai vammaisten läheistensä omaishoitajina toimivat työntekijät. Ei saa myöskään unohtaa perheettömiä työntekijöitä, joita työelämän tasa-arvon ihanteen mukaisesti on tarvittaessa tuettava työn ja vapaa-ajan yhdistämisessä. Myös näiden ryhmien tukemiseen niin työnantajien kuin paikallisyhteisöjenkin tulee jatkossa kiinnittää huomiota

Lähteitä ja lisäluettavaa:

Barnett, R. C. & Gareis, K. C. 2008. Community: The critical missing link in work-family research. Teoksessa Marcus-Newhall, A. & Halpern, D. F. & Tan, S. J. (toim.) The changing realities of work and family. Malden: Blackwell Pub, 71–84.

Castrén, A-M. (toim.) Työn ja perheen tasapaino: sääntelyä, tutkimusta ja kehittämistä. Helsinki: Helsingin yliopisto, koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia.

Drobnic, S. & Guillén, A. M. (toim.) 2011. Work-life balance in Europe: The role of job quality. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Hill, J. & Hawkins, A. J. & Ferris, M. & Weitzman, M. 2001. Finding an extra day a week: The positive influence of perceived job flexibility on work and family life balance. Family Relations 50 (1), 49–58.

Kempe, J. & Kivimäki, R. & Otonkorpi-Lehtoranta, K. 2008. Työn ja perheen yhteensovittamisen kehittäminen työpaikoilla – enemmän joustoa yrityksiin. Tampereen yliopisto, yhteiskuntatutkimuksen instituutti, työelämän tutkimuskeskus. Työraportteja 81. Tampere: Tampereen yliopisto. Saatavilla http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65672/978-951-44-7605-1.pdf?sequence=1.

Rönkä, A. & Malinen, K. & Lämsä, T. (toim.) Perhe-elämän paletti. Vanhempana ja puolisona vaihtelevassa arjessa. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Turpeinen M. & Toivanen, M. 2008. Perhe työssä, työ perheessä. Työn ja perheen yhteensovittamisen rajat ja mahdollisuudet työorganisaatioiden, perheen ja sukupuolen näkökulmasta. Helsinki: Työterveyslaitos.

Uhmavaara, H. & Niemelä, J. & Melin, H. & Mamia, T. & Malo, A. & Koivumäki, J. & Blom, 2005. Joustaako työ? Joustavien työjärjestelyjen mahdollisuudet ja todellisuus. Työpoliittinen tutkimus 277. Helsinki: Työministeriö.

Vasikkaniemi, T. 2013. Vanhempien työ, työn siirräntä kotiin ja lasten hyvinvointi – kohtaamisia tuulikaapissa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Voydanoff, P. 2001. Incorporating community into work and family research: A review of basic relationships. Human Relations 54 (12), 1609–1637.