Pedagogía Social -lehden kaikki artikkelit julkaistaan nykyisin sekä espanjaksi että englanniksi. Siksi kannattaa tutustua myös muihin lehden numeroihin, jotka koostetaan aina tietyn teeman ympärille. Teemanumeroista löytyy tietoa esimerkiksi osallistuvasta arvioinnista (Núm. 24 (2014): Evaluación participativa y empoderamiento), sosiaalipedagogiikasta vankiloissa (Núm. 22 (2013): Educación Social en prisiones), perhetyöstä (Núm. 21 (2013): Programas eficaces de trabajo con familias) ja sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta (Núm. 26 (2015): Metodología de investigación en la Pedagogía Social).

Professori Juha Hämäläisen pääkirjoitus “Sivistysyliopiston puolesta”:

”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.” Näin määritellään Suomen yliopistolaissa (558/2009) yliopiston tehtävä. Lisäksi yliopistot velvoitetaan edistämään elinikäistä oppimista, toimimaan vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistämään tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Suomessa yliopistolla on perinteisesti ollut vahva asema nimenomaan sivistysinstituutiona. Pohjaa tälle loivat aikanaan sivistyshenkiset kansalliset herättäjät. J. V. Snellmanin artikkeli Akateemisesta opiskelusta vuodelta 1840 on edelleen ajankohtainen puheenvuoro yliopiston luonteesta ja tehtävästä sivistysyliopistona. Vielä nykyisessä yliopistolaissa yliopiston tehtävän luonnehdinnassa on kaikuja tästä traditiosta.

Itsenäiseen päätöksentekoon kykenevien akateemisten toimijoiden kasvattamista yhteiskuntaelämän eri saroille on pidetty sivistysyliopiston piilo-opetussuunnitelmana läpi sen historian. Suomessa tätä tuskin voi kutsua edes yliopiston piilo-opetussuunnitelmaksi, sillä niin näkyvä ja ilmeinen se on ollut yliopistolaitoksen toiminnassa. Yliopisto toteuttaa yhteiskunnallista kasvatustehtäväänsä toimimalla itsenäisenä, itseä määrittelevänä sivistysyliopistona, alistumatta millekään ulkopuolisille poliittisille intresseille.

Vuoden 2010 alussa voimaan tullut yliopistolaki muutti olennaisesti yliopistojen hallinnollista asemaa. Yliopiston sivistystehtävä kuitenkin säilyi laissa, joskin yliopistojen on sanottu muutosten pyörteissä muuttuneen sivistysyliopistoista enenevästi yritysyliopistoiksi. Tällä on viitattu siihen, että yliopistojen strategisissa ratkaisuissa sivistysarvot ovat jääneet talouden varjoon. Lain mukaan yliopistojen tehtävänä joka tapauksessa on sivistyksen edistäminen, vaikka niistä on tullut paljolti liiketaloudellisesti toimivia konserneja.

Mutta mitä sivistyksen edistäminen ja sivistysyliopisto tarkoittavat? Akateemista opiskelua käsittelevässä artikkelissaan Snellman korostaa yliopiston ja koulun, ”kahden sivistyslaitoksen”, luonteen ja tehtävän perustavanlaatuista erilaisuutta. Hän ruoskii ankarin sanoin oman aikansa yliopistolaitosta siitä, että se on pikemmin koulu kuin aidon akateemisen opiskelun tyyssija. Koulumaisuus ilmenee ”mekaanisena tietojen järjestämisenä” erotuksena akateemiselle toiminnalle tunnusomaisesta tiedon itsetietoisena subjektina olemisesta.

Snellmanin mukaan yliopistosivistyksessä ja kouluopetuksessa on kyse erilaisesta suhteesta tietoon. Kun koulussa opettaja on oppilaan tiedon auktoriteetti, yliopistossa opettaja avaa tietä itsenäiseen ajatteluun ja tiedonmuodostukseen. Nykykielellä kyse on itseohjautuvuudesta opinnoissa. Akateeminen sivistys tarkoittaa harjaantumista itsenäisessä tieteellisessä päättelyssä, tiedonhankinnassa ja ongelmanratkaisussa. Yliopiston tehtävänä on siten jatkaa siitä, mihin koulu on yltänyt, mutta laadullisesti olennaisesti toisenlaisena sivistyslaitoksena.

Mitä tulee nyky-yliopiston muuttumiseen yritysmäiseksi konserniksi, joka toteuttaa pikemmin kaupallisia intressejä kuin sivistystehtävää, voi yliopistoväki itsekriittisesti kysyä, mikä tähän on johtanut. Muutoksen luonnetta ja syitä voi ymmärtää, kun sitä tarkastelee elämänmuodon yleistä kaupallistumistendenssiä vasten. Mutta välttämättä ei tarvitse mennä niin kauas. Kovin on ollut hampaatonta myös yliopistoväen vastarinta. Ehkäpä muutoksen puhurit pääsivät niin vapaasti puhaltamaan juuri siksi, ettei ollut voimaa puskea vastaan.

Sapere aude! Uskalla tietää! Tämä valistuksen tunnuslause, joka voidaan ilmaista myös ”Käytä järkeäsi!”, sopii edelleen sivistysyliopiston ohjenuoraksi. Sivistysyliopiston tunnistaa siitä, että se yhteisönä ruokkii itsenäistä ajattelua, oman järjen käyttöä ja reflektoivaa keskustelua. Snellman kiteytti tavoitteen osuvasti:

Ei voi olla niin, että opiskelija lähtiessään yliopistosta olisi ratkaissut kaikki tieteen ja elämän arvoitukset. Riittää, että hän on ratkaissut yhden, siinä tapauksessa että hän on ratkaissut sen itse.

Sivistysperiaate kuuluu olennaisesti sosiaalipedagogiseen ajatus- ja teoriaperinteeseen, mikä tarjoaa hyvän lähtökohdan sivistysyliopiston hengen toteuttamiselle sosiaalipedagogiikan tutkimuksessa ja opetuksessa. Oppiaineena sosiaalipedagogiikka käsittelee inhimillisen kasvun prosesseja, joiden kautta ihmisistä kasvaa yhteiskunnallisia subjekteja, osallistuvia toimijoita, aktiivisia kansalaisia. Huomion kohteena ovat myös ne ongelmat, joita ihmisillä on kyseisissä kasvuprosesseissa, sekä moninainen pedagoginen toiminta, jolla edistetään integroitumista elämänlaadun, osallisuuden ja osallistumisen kannalta keskeisiin yhteiskunnan toimintajärjestelmiin ja yhteisöihin.

Keskeiset sivistysyliopiston toimintaperiaatteet ovat tuttuja sosiaalipedagogisesta teorianmuodostuksesta ja teoriaperinteestä: pedagoginen tahdikkuus, henkisen kasvun itseisarvo, alistumattomuus ulkopuolisille intresseille, yhteisön itsekasvatuspotentiaali, kriittisen tietoisuuden rakentuminen. On perusteltua nähdä yliopisto erityisenä henkisen kasvun yhteisönä, joka mahdollistaa jäsenilleen kasvamisen itsenäisiksi, itsetietoisiksi, moraaliseen harkintaan kykeneviksi subjekteiksi. Tällaisia rationaalisesti argumentoivia, kriittisiä ja keskustelevia kansalaisia myös yhteiskunta kipeästi tarvitsee.

Me sosiaalipedagogiikan opettajat ja muut aiheesta kiinnostuneet kokoonnuimme viime perjantaina 21.11. Helsinkiin Tieteiden talon ullakolle kouluttajatapaamiseen pohtimaan, miten voisimme kehittää sosiaalipedagogiikan opetusta ja vahvistaa sen asemaa. Yhtenä lähtökohtana päivän työskentelylle oli jakamamme kokemus sosiaalipedagogiikan opettamisen vaikeudesta liittyen sosiaalipedagogiikan luonteeseen: jo puhuminen sosiaalipedagogiikan opettamisesta tuntuu sisältävän ristiriidan, sillä tietojen ja taitojen lisäksi sosiaalipedagogisen osaamisen kehittyminen vaatii sellaista ajattelun kehittymistä, jota ei suoranaisesti voi opettaa.

Sosiaalipedagoginen toiminta perustuu sosiaalipedagogiseen ajatteluun, joka ei synny vain tiettyjen tietojen omaksumisesta vaan edellyttää syvällisempää kasvuprosessia, tietojen sisäistymistä ja kiinnittymistä asenteisiin ja arvoihin ja kokonaisvaltaisen ajattelun tavan rakentumista. Jokaisen sosiaalipedagogiikan opettajan ja kouluttajan haasteena on, miten saada aikaan ja tukea tällaista ajattelun kehittymisen prosessia. Prosessi vaatii valmiina tallennettavaksi tarjoiltavan tiedon sijaan ajattelua ruokkivia virikkeitä, joita opetuksessa voidaan luoda esimerkiksi yhdistämällä tiedolliset käsitteet omakohtaisiin kokemuksiin ja havaintoihin ympäröivästä maailmasta. Tämä edellyttää jotain opetusmenetelmiltä, siihen palaan myöhemmin.

Lisäksi ajattelun kehittyminen edellyttää aikaa ja ajan kuluessa yhteisen reflektoinnin tarjoamaa tukea. Jos sosiaalipedagoginen opetus on pilkottu kovin pieniksi osasiksi, käytännössä ajallisesti tiiviiksi muutamien opintopisteiden opintojaksoiksi, ei aikaa ajattelun kehittymisen tukemiselle todellisuudessa ole. Jos opintojakso on onnistunut herättämään uusia ajatuksia mutta yhteiselle reflektoinnille ei ole ollut aikaa, voivat opiskelijat kokea jäävänsä yksin pirstaleisen kuvan kanssa, josta ei rakennu mielekästä kokonaisuutta. Vaarana on, että he hylkäävät uudet ajatukset ja hämmentävän sosiaalipedagogisen ajatusmaailman, kun eivät saa tukea sen jäsentämiseen ymmärrettävämmäksi. Onnellisessa tapauksessa opettaja kohtaa samat opiskelijat myöhemmin toisella opintojaksolla ja voi jatkaa työskentelyä heidän kanssaan, mutta välttämättä tämä ei ole mahdollista. Sosiaalipedagogisen ajattelun kehittymisen tukemiseksi tarvittaisiin suhteellisen pitkälle ajanjaksolle ulottuvia opinto- tai koulutusjaksoja ja aikaa yhteiselle reflektiolle.

Ajattelun kehittymiseen liittyy toinenkin sosiaalipedagogiikan opettamisen haaste: miten edistää niiden käsitteiden ja ilmiöiden syvempää ymmärtämistä, jotka ovat sosiaalipedagogisessa toiminnassa keskeisiä. Voiko esimerkiksi yhteisön käsitettä ymmärtää ilman kokemuksia yhteisöllisyydestä? Tai voiko lastensuojelulaitoksessa asuvien nuorten elämää ymmärtää, jollei ole jakanut heidän arkeaan laitoksessa? Jos ei voi, onko sosiaalipedagogisen koulutuksen tehtävänä näiden kokemusten tarjoaminen? Vai voiko olettaa, että opiskelijat hankkivat kokemukset muussa elämässään ja saavat koulutuksesta käsitteet niiden jäsentämiseen? Kuinka paljon kokemuksellista ymmärrystä tarvitaan, jotta on jotain, mihin soveltaa koulutuksessa opittavia teoreettisia työkaluja? Miten kokemuksellinen ja teoreettinen ymmärrys saadaan kohtaamaan niin, että sosiaalipedagoginen ajattelu todella kehittyy? Ja kuinka paljon teoreettista ymmärrystä tarvitaan sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan perustaksi?

Kun huomaa pitäneensä parituntisen yksinpuhelun dialogin keskeisyydestä sosiaalipedagogisessa toiminnassa, ymmärtää joka tapauksessa sen, että sosiaalipedagogiikan opetuksessa tarvitaan muitakin menetelmiä kuin luennointi, vähintään yksinpuhelun lomaan parikeskusteluja ja yhteistä pohdintaa. Luento-opetuksella on toki paikkansa sosiaalipedagogisen tietoperustan rakentamisessa, mutta ajattelun ja toiminnan valmiuksien kehittymiseksi sosiaalipedagogiikan opetuksessa tarvitaan menetelmiä, jotka ovat luonteeltaan ainakin jossain määrin sosiaalipedagogisia: dialogisia, yhteistoiminnallisia ja reflektiivisiä. Esimerkkejä tällaisista löytyy ohessa kouluttajatapaamisemme materiaaleista, ja hyviä kokemuksia erilaisista opetusmenetelmistä voi itse kukin jakaa tälle sosiaalipedagogiikka.fi-sivustolle perustetun ”materiaalipankin” kautta lähettämällä materiaaleja osoitteeseen sosiaalipedagogiikka(at)gmail.com.

Opetusmenetelmät voivat olla myös hyvin kokemuksellisia ja toiminnallisia, jopa niin, että perinteinen opettajavetoinen opetus jätetään kokonaan pois. Tällaisestakin kuulimme perjantain kouluttajatapaamisen keskusteluissa. Tällöin osaamisen ajatellaan rakentuvan opiskelijoiden oman työskentelyn, tiedon etsinnän ja prosessoinnin sekä yhdessä tekemisen tuottamien kokemusten kautta. En ole perehtynyt tällaiseen opetukseen ja opiskeluun yhtään syvällisemmin, mutta kouluttajatapaamisessa kuulemani kuvaus herätti lisää kysymyksiä kokemusten ja teorian suhteesta: Voiko opiskelijoille kehittyä sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan valmiuksia, jos opinnot eivät sisällä sosiaalipedagogiikan teoreettista opiskelua, siis esimerkiksi perehtymistä keskeisiin käsitteisiin sosiaalipedagogisten lähteiden avulla? Ymmärsin, että opiskelijat valitsevat itse kaiken lukemansa kirjallisuuden, ja jäin miettimään, voiko –  ja pitäisikö – heitä ohjata etsimään kokemuksilleen sosiaalipedagogisia jäsentäjiä. Voiko esimerkiksi dialogin, yhteisöllisyyden ja osallisuuden ymmärtää ja omaksua yksinomaan sitä kautta, että opinnot toteutetaan dialogisilla, yhteisöllisillä ja osallisuuteen perustuvilla menetelmillä, jolloin opiskelijat kokevat ja elävät niitä todeksi? Opinnoissa varmasti myös reflektoidaan saatuja kokemuksia, mutta jos opiskelijoilla ei ole mitään opintojen tarjoamaa jaettua teoreettista orientaatiota, saavatko he yhteisöltään tukea kokemusten teoreettiselle tarkastelulle ja siten oman sosiaalipedagogisen ajattelun kehittymiselle? Kuinka paljon käsitteiden omaksumiseen osaksi omaa ajattelua ja toimintaa tarvitaan niitä koskevaa teoriaa?

Totesimme keskustelussamme myös, että monia sosiaalipedagogiikassa keskeisiä käsitteitä käytetään koulutusten sisällöissä eräänlaisina yleisluontoisina termeinä ilman, että niitä opetuksessa välttämättä kiinnitetään minkään tieteenalan teoreettiseen keskusteluun. Yhteisöllisyys ja osallisuus ovat tästä hyviä esimerkkejä. Ne on termeinä kuorrutettu jonkinlaisella yleisellä hyväksynnällä, ”kaikkea hyvää kaikille” -mielikuvilla. Ne otetaan lähtökohtaisesti jonain toivottavana, jonka edistämiseen koulutuksessa kehitetään valmiuksia. Käsitteiden irtoaminen teoreettisista määritelmistä ja niiden muuttuminen kyseenalaistamattomasti tavoiteltaviksi asioiksi on kuitenkin hämäävää, jopa vaarallista. Yleisinä kaikkien hyväksyminä termeinä ne voivat pitää sisällään hyvin monenlaisia pyrkimyksiä. Esimerkiksi osallisuuden edistämisellä voidaan tarkoittaa yksilön sopeuttamista yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi, joka ei syrjäydy ja kuormita yhteiskuntaa vaan löytämällä paikkansa työmarkkinoilla pitää huolen itsestään ja läheisistään ja on lisäksi vallitsevaa järjestystä ylläpitävällä tavalla poliittisesti aktiivinen eli ainakin äänestää vaaleissa. Saman osallisuuden käsitteen avulla voidaan kuitenkin puhua myös hyvin eriluonteisesta yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenyydestä, joka rakentuu kriittiseksi toimijuudeksi eli kyvyksi muuttaa yhteiskuntaa tarvittaessa vallitsevan järjestyksen haastavilla tavoilla. Jos osallisuus siis omaksutaan vain yleisesti hyvänä terminä kysymättä, miten se määritellään, ja katsomatta käsitteen taakse sitä jäsentäviin teorioihin ja niiden ihmis- ja yhteiskuntakäsityksiin, ei tiedetä, millaista yhteiskuntaa ollaan oikeastaan rakentamassa, jos oma toiminta pyrkii vain yleisluontoisesti osallisuuden edistämiseen. Jos teorioihin suhtaudutaan koulutuksessa jonain ”liian vaikeana” tai todellisuudesta irrallisena, ei opiskelijoille voi kehittyä niihin elävää ja tervettä suhdetta, jossa teoriat toimivat ajattelun ja ymmärtämisen apuna. Ilman teorioiden tarjoamaa ajattelun tukiverkkoa on sosiaalipedagogisen ajattelun kehittyminen vähintäänkin kyseenalaista, jollei mahdotonta.

Nämä pohdinnat ovat tuoneet minut siihen johtopäätökseen, jonka Juha Hämäläinen esitti jo kouluttajatapaamisemme alussa: sen lisäksi, että tarkastellaan opetusmenetelmiä eli miten opetetaan, tulee tarkastella opetussisältöjä eli mitä opetetaan. Ja tarkennettuna: mitä opetetaan, kun opetetaan sosiaalipedagogiikkaa. Tähän tartumme mahdollisesti ensi syksyn kouluttajatapaamisessa. Tämänvuotinen keskustelumme päätyi vatvomaan sosiaalipedagogiikan asemaa opetussuunnitelmissa. Ensi vuonna voimme paneutua tarkemmin siihen, mitä kaikkea sosiaalipedagogiikan otsikon alla opetetaan ja mikä siitä tekee sosiaalipedagogista. Vai katsotaanko opetuksen olevan sosiaalipedagogista, vaikka se ei näy opetussuunnitelmassa eksplisiittisesti, ja millä perusteella näin on? Samankaltaista tarkastelua voidaan tehdä myös muun kuin varsinaisen tutkinto-opetuksen ja opetussuunnitelmien kohdalla eli esim. vapaan sivistystyön ja kansalaistoiminnan sisältöjen ja tavoitteiden sosiaalipedagogisuutta pohdittaessa. Mitä opetetaan -kysymykseen liittyvä jatkokysymys on: kuka opettaa ja millaisella asiantuntemuksella? Voiko sosiaalipedagogiikkaa tai sosiaalipedagogista toimintaa opettaa tietämättään, ja kuka silloin arvioi opetuksen sosiaalipedagogiseksi ja millä perusteella? Tätäkin aloimme pohtia, joten ehkä jatkamme myös näiden kysymysten parissa ensi syksynä – tai sitä seuraavana.

Ensi syksyä odotellessa keskustelu näistä teemoista on mahdollista tämän kirjoituksen yhteyteen avatulla kommenttipalstalla sekä kasvotusten ensi keväänä Sosiaalipedagogiikan päivillä Tampereella, missä teoria kohtaa käytännön.

PS. Perjantai-iltapäivän työryhmätyöskentelyssä pohdimme mm. sitä, miten onnistuisimme luomaan opiskelijoille niin luonnollisen suhteen tutkimukseen ja tutkimusmenetelmiin, että he mieltäisivät myös tutkimuksellisen osaamisen osaksi omaa sosiaalipedagogista käytännön osaamistaan. Tutkimuksellisuus kuuluu olennaisesti sosiaalipedagogiseen työorientaatioon sellaisena toimintaympäristön tuntemisen sekä oman työn arvioinnin ja jatkuvan kehittämisen tavoitteena, jonka toteuttamisessa erilaisten osallistavien, toiminnallisten ja luovien tutkimusmenetelmien tuntemisesta on hyötyä. Olisiko tutkimuksellisesta työotteesta mahdollista tehdä samankaltainen osa opetusta kuin yhteisöllisyys tai dialogisuus, eli periaate, jota pyritään paitsi opettamaan myös toteuttamaan opetusmenetelmien kautta – tosin ei kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä vaan teoreettisestikin perusteltuna sosiaalipedagogisena lähestymistapana? Ehkä tutkimus silloin menettäisi roolinsa mörkönä, joka tulee vastaan opinnäytetyössä ja jonka ohi vain on jotenkin päästävä – ja jonka saa sen valmistuttua unohtaa. Samalla tutkimus voisi päästä eroon tarpeettomasta glooriasta, käsityksestä, että se on jotain niin hienoa, etten minä voi sitä ymmärtää tai hyödyntää, saati itse toteuttaa. Virikkeitä tutkimusmenetelmien tarkasteluun ja käyttämiseen sosiaalipedagogisessa opetuksessa ja työssä voi hakea työryhmämme materiaaleista.

Suomessa on alkusyksynä puhuttu paljon työstä. Otsikoissa ovat esiintyneet esimerkiksi sanat työeläkeuudistus, työelämän laatu sekä työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet. Tänä syksynä aikaansaatu työeläkeuudistus toi työelämään uusia määrällisiä muutoksia, mutta laadulliset uudistukset jäivät siitä puuttumaan, vaikka niitä toivottiinkin. Julkisessa keskustelussa työeläkeratkaisun esittelyn ohessa kyllä kyseltiin työssä jaksamisen ja työhyvinvoinnin teemojen perään, mutta sopijaosapuolilta ei tullut asiaan vastausta eläkeuudistuksen yhteydessä. Kärjistäen voisikin sanoa, että työnantajat ja työntekijät jätettiin yksin työelämän kehittämisen haasteiden keskelle – paineita työssä jaksamista tukeviin muutoksiin tulee sekä päättäjien, ammattijärjestöjen että median suunnalta, mutta mistä aloittaa ratkaisujen etsiminen?

Pitkin syksyä esiin on noussut myös uutisia, kolumneja ja blogitekstejä, joissa on välillä kärkkäästikin käsitelty perhe- ja työelämän yhteensovittamisen ristipaineita. Yksi laajalle levinnyt debatti alkoi Ylen uutisoidessa, kuinka parhaassa työiässä olevat 33–44 -vuotiaat naiset jättäytyvät työelämän ulkopuolelle ja sijoittuvat ns. piilotyöttömien joukkoon lasten- ja kodinhoidon pariin. Toimittaja ja bloggaaja Sari Helin tarjosi kolumnissaan ilmiöön yhtä selitystä: naiset uupuvat perhe-elämän ja työn välisiin ristipaineisiin, ja kun apua paineisiin ei saa, työelämästä poistuminen on ainut tapa järjestää kodin- ja lastenhoito järkevällä tavalla, jos haluaa taata perheensä hyvinvoinnin.

Helin on saanut kritiikkiä sukupuolittuneesta työelämänäkemyksestään, mutta Helin myös antaa äänen niille äideille – ja toki myös isille – jotka uupuvat työn ja perheen välillä tasapainoiluun. Tosiasia nimittäin on, että työ- ja perhe-elämän ristipaineisiin tutkimusten mukaan todella uupuu moni lapsiperheen vanhempi. Tutkimusten mukaan lähes puolet suomalaisista työntekijöistä on kokenut työtehtävien ja -huolien kulkeutuvan kotiin. Työntekijät kokevat usein paineita esimerkiksi perheen kannalta hankalista työskentelyajoista, työkiireistä, kotitöistä, lasten sairastumisista sekä vapaa-ajan löytämisestä. Työn luomat paineet saattavat pahimmillaan aiheuttaa vetäytymistä perheen sisäisistä vuorovaikutussuhteista, lisätä perheen sisäisiä konflikteja, vähentää osallistumista lasten kasvatukseen ja kotitöihin sekä lisätä päihteiden käyttöä. Toisaalta myös perheen elämänlaadun heikkeneminen ja perhe-elämän konfliktit lisäävät pahoinvointia työssä, mikä taas aiheuttaa stressiä ja poissaoloja, vähentää työmotivaatiota ja -tyytyväisyyttä sekä nostaa irtisanoutumisen riskiä. Työ- ja perhe-elämän paineet luovat siis helposti toisiaan vahvistavan noidankehän.

Jokaisella työssäkäyvällä vanhemmalla on toki syytä priorisoida ajankäyttöään edistääkseen omaa jaksamistaan, mutta kaikki työntekijät eivät selviydy perheen ja työn välillä tasapainoilemisesta ilman työnantajien apua. Tutkimukset osoittavat, että perheen ja työn yhteensovittamisen tukeminen työpaikoilla lisää paitsi työntekijöiden jaksamista, myös työorganisaatioiden tuottavuutta ja vetovoimaa. Paineettomat työntekijät ovat energisempiä ja tekevät parempaa tulosta. Työssä hyvinvoivat vanhemmat myös jaksavat kotona lasten kanssa paremmin.

Perheen ja työn yhteensovittamista tukevia käytäntöjä löytyy jo kiitettävästi suomalaisesta työelämästä, ja niitä on myös tutkimuksissa pyritty tuomaan esille. Yhtenä esimerkkitutkimuksena voidaan mainita Juha Hämäläisen ja allekirjoittaneen tutkimus Perhe-elämän huomioiminen työelämässä, jossa eritellään suomalaisten perheyritysten työntekijöilleen tarjoamia perhe- ja työelämän yhdistämistä helpottavia käytänteitä. Suomessa siis työnantajat halutessaan pystyvät ja osaavat tukea työntekijöitä perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksissä ja näin parantaa oman organisaationsa tulosta, kohentaa työntekijöidensä jaksamista sekä vaikuttaa positiivisesti työntekijöiden perheiden hyvinvointiin. Mutta mistä työnantajat voivat saada vielä lisää mahdollisuuksia tukea työntekijöitä perhe- ja työelämän yhdistämisessä?

Edellä mainitussa tutkimuksessa nousee esiin eräs sosiaalipedagogiikankin kannalta mielenkiintoinen ulottuvuus: paikallisyhteisöjen rooli perheen ja työn yhteensovittamisen tukemisessa. Aihe on vielä huomattavan vähän tutkittu eikä sitä ole työelämän käytännöissäkään kovin hyvin tiedostettu, mutta sen potentiaali olisi syytä huomioida laajemmin työelämän laadun ja työssä jaksamisen kannalta.

Julkisilla palveluilla sekä erilaisten paikallisyhteisöjen, kuten erilaisten asukasyhdistysten, järjestöjen, seurakuntien ja yleishyödyllisten yhdistysten, tarjoamilla palveluilla on merkitystä perheellisten työntekijöiden työssäkäyntiin, sillä esimerkiksi toimiva julkinen liikenne, riittävät lastenhoitopaikat, erilaiset harrastekerhot ja vanhempien työaikoihin sopeutuneet koulujen aukioloajat tukevat lapsiperheitä työn ja perheen yhteensovittamisessa sekä vähentävät työntekijöiden kokemaa stressiä. Myös työnantajat hyötyvät paikallisyhteisöjen tarjoamista perheen ja työn yhteensovittamista helpottavista palveluista, sillä esimerkiksi julkisten palvelujen sekä yleishyödyllisten järjestöjen ja yhdistysten tuki lastenhoidossa mahdollistaa työntekijöiden tehokkaan työskentelyn. Suomessa on lukuisia julkisia palveluverkostoja, yhdistyksiä ja järjestöjä, jotka tarjoavat muun muassa erilaisia lasten- ja kodinhoitopalveluja, mutta näiden palvelujen yhdistämistä työorganisaatioiden ja työntekijöiden tarpeisiin ei ole kuitenkaan hyödynnetty ja tutkittu niin intensiivisesti kuin olisi tarve.

Paikallisyhteisöjä hyödynnetään jo laajasti hyvinvointiyhteiskunnan palvelutuotannossa ja jatkossa niiden hyödyntämistä myös perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmakohdissa tulee lisätä. Työorganisaatioiden ja paikallisyhteisöjen välillä löytyy varmasti hyödyntämätöntä potentiaalia perhe- ja työelämän yhteensovittamisen hyvien käytäntöjen kehittämiseen, joten niin tutkimuksissa kuin yrityselämässä tulisi jatkossa kiinnittää tuohon potentiaaliin enemmän huomiota. Tähän saumaan sosiaalipedagogiikankin on hyvä lyöttäytyä mukaan, sillä sosiaalipedagogiikalla on niin tieteenä kuin käytännön toiminta-alana syvää ymmärrystä ja osaamista yhteisötyöstä sekä perheiden kasvatustehtävän että yksilöiden hyvinvoinnin ja elämänhallinnan tukemisesta.

P.S. On muistettava, että työn ja perheen yhteensovittamisen kysymykset eivät kosketa ainoastaan lapsiperheitä, vaan nykyisin työn ja perheen yhteensovittamisessa kaipaavat tukea myös mm. omia ikääntyviä vanhempiaan hoivaavat sekä pitkäaikaissairaiden tai vammaisten läheistensä omaishoitajina toimivat työntekijät. Ei saa myöskään unohtaa perheettömiä työntekijöitä, joita työelämän tasa-arvon ihanteen mukaisesti on tarvittaessa tuettava työn ja vapaa-ajan yhdistämisessä. Myös näiden ryhmien tukemiseen niin työnantajien kuin paikallisyhteisöjenkin tulee jatkossa kiinnittää huomiota

Lähteitä ja lisäluettavaa:

Barnett, R. C. & Gareis, K. C. 2008. Community: The critical missing link in work-family research. Teoksessa Marcus-Newhall, A. & Halpern, D. F. & Tan, S. J. (toim.) The changing realities of work and family. Malden: Blackwell Pub, 71–84.

Castrén, A-M. (toim.) Työn ja perheen tasapaino: sääntelyä, tutkimusta ja kehittämistä. Helsinki: Helsingin yliopisto, koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia.

Drobnic, S. & Guillén, A. M. (toim.) 2011. Work-life balance in Europe: The role of job quality. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Hill, J. & Hawkins, A. J. & Ferris, M. & Weitzman, M. 2001. Finding an extra day a week: The positive influence of perceived job flexibility on work and family life balance. Family Relations 50 (1), 49–58.

Kempe, J. & Kivimäki, R. & Otonkorpi-Lehtoranta, K. 2008. Työn ja perheen yhteensovittamisen kehittäminen työpaikoilla – enemmän joustoa yrityksiin. Tampereen yliopisto, yhteiskuntatutkimuksen instituutti, työelämän tutkimuskeskus. Työraportteja 81. Tampere: Tampereen yliopisto. Saatavilla http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65672/978-951-44-7605-1.pdf?sequence=1.

Rönkä, A. & Malinen, K. & Lämsä, T. (toim.) Perhe-elämän paletti. Vanhempana ja puolisona vaihtelevassa arjessa. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Turpeinen M. & Toivanen, M. 2008. Perhe työssä, työ perheessä. Työn ja perheen yhteensovittamisen rajat ja mahdollisuudet työorganisaatioiden, perheen ja sukupuolen näkökulmasta. Helsinki: Työterveyslaitos.

Uhmavaara, H. & Niemelä, J. & Melin, H. & Mamia, T. & Malo, A. & Koivumäki, J. & Blom, 2005. Joustaako työ? Joustavien työjärjestelyjen mahdollisuudet ja todellisuus. Työpoliittinen tutkimus 277. Helsinki: Työministeriö.

Vasikkaniemi, T. 2013. Vanhempien työ, työn siirräntä kotiin ja lasten hyvinvointi – kohtaamisia tuulikaapissa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Voydanoff, P. 2001. Incorporating community into work and family research: A review of basic relationships. Human Relations 54 (12), 1609–1637.

Suomen sosiaalipedagoginen seura ry kutsuu suomalaisissa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa toimivia sosiaalipedagogiikan alan opettajia, tutkijoita sekä muita sosiaalipedagogiikasta kiinnostuneita keskustelemaan sosiaalipedagogiikan koulutuksen opetussisällöistä ja opetusmenetelmistä. Kouluttajatapaamiseen tavoitteena on avata keskustelua sosiaalipedagogiikan koulutuksen nykytilasta sekä edesauttaa ja vahvistaa sosiaalipedagogiikan opetusta laittamalla kiertoon hyviä opetuskäytäntöjä, oppimateriaalia ja oppimistehtäviä. Tämä materiaali tullaan myöhemmin kokoamaan nettiin kaikkien kiinnostuneiden käyttöön.

Paikka: Tieteiden talo (sali 505), Kirkkokatu 6, Helsinki

Aika: pe 21.11.2014 klo 10.00 – 15.30

Ohjelma:

10.00 Tilaisuuden avaus

10.15 Virkistäviä näkökulmia sosiaalipedagogiikan opetukseen Kiinasta ja Japanista, Juha Hämäläinen

Sosiaalipedagogiikan opetusmenetelmät, Sanna Ryynänen

Innostamisen opettaminen – kokemuksia Metropoliasta, Seija Mäenpää ja kollegat

11.45 Lounas, Sosiaalipedagoginen seura tarjoaa salaattilounaan

12.30 Työryhmät

14.00 Yhteinen keskustelu ja yhteenveto

15.30 Päivän päätös

Työryhmät:

1. Sosiaalipedagogiset menetelmät opetuksessa, Anne Backman (sali 505)

2. Sosiaalipedagoginen projektioppiminen – käytäntö ja teoria dialogissa, Sari Miettinen (sali 404)

3. Sosiaalipedagogisten tutkimusmenetelmien opettaminen, Sanna Ryynänen & Elina Nivala (sali 313)

Tiedustelut: Eeva Timonen-Kallio, puheenjohtaja, Suomen sosiaalipedagoginen seura ry, eeva.timonen-kallio@turkuamk.fi

Ilmoittautuminen on päättynyt. Jos haluat perua ilmoittautumisesi, laita viestiä osoitteeseen elina@nivala.net.