Sosiaalipedagogiikan tutkijaverkoston talvikoulu järjestetään muutaman vuoden tauon jälkeen online-tilaisuutena 17.–18.3.2022.

Tutkijaverkoston kokoontumisten ideana on koota yhteen sosiaalipedagogiikan alan tutkijoita, tutkimuksellista polkua suunnittelevia sekä sosiaalipedagogiikasta ja alan tutkimuksesta kiinnostuneita. Tilaisuuteen voi tulla esittelemään omaa tutkimustaan, keskustelemaan muiden tutkimuksista tai vain kuuntelemaan. Tilaisuus on maksuton.

Mikäli olit esimerkiksi suunnitellut tulevasi sosiaalipedagogiikan päiville kertomaan tutkimuksestasi, tee se nyt sen sijaan tutkijaverkoston talvikoulussa! Lähetä maks. 300 sanan abstraktisi viimeistään 18.2.2022 tällä lomakkeella: https://forms.office.com/r/u9RsQz0xfj.

Jos haluat osallistua ilman omaa esitystä, ilmoittaudu viimeistään 10.3.2022 tällä lomakkeella: https://link.webropolsurveys.com/S/0B351AA507A5741E.

Tilaisuuden ohjelma julkaistaan 25.2.2022.

Lisätietoja: Sanna Ryynänen (sanna.ryynanen(at)uef.fi)

Sosiaalipedagogiikan tutkijaverkoston ensimmäinen talvikoulu järjestettiin Lempäälässä, Kärppälän Rusthollin talvisissa maalaismaisemissa 10.–11. helmikuuta. Esittelen tässä kirjoituksessa keskeisimpiä sisältöjä talvikoulussa pitämästäni alustuksesta ”Kansalaisuuden teot ja toiminnot vastaanottokeskuksen arjessa”, joka perustui parhaillaan työn alla olevaan sosiaalipedagogiikan pro gradu -tutkielmaani. Talvikoulussa käydyissä keskusteluissa mietittiin monipuolisesti muun muassa sosiaalipedagogisen tutkimuksen ominaispiirteitä. Nostankin tässä tekstissä esiin myös pohdintojani, joita noissa keskusteluissa heräsi tutkielman aiheeseen liittyen.Tarkastelen gradussani etnografisella lähestymistavalla aikuisten turvapaikanhakijoiden toiminnallisen kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksen arjessa. Tulen tänä keväänä toteuttamaan kuukauden mittaisen kenttätyöjakson, jonka aikana toimin valitussa vastaanottokeskuksessa samanaikaisesti sekä tutkijan että vapaaehtoistyöntekijän roolissa. Kerään aineistoni siis vastaanottokeskuksen arkea eläen ja osallistuvasti havainnoiden. Koska aineistonkeruu on vielä edessä, talvikoulualustukseni pohjautui erityisesti tutkielman keskeisiin käsitteisiin, jotka ovat reunakansalaisuus, kansalaisuuden teot ja kansalaisuuden toiminnot. Nämä käsitteet eivät ole suoranaisesti sosiaalipedagogisille tutkimuksille tyypillisiä, mutta toisaalta alustuksen jälkeisessä keskustelussa nostettiin esiin positiivisena huomiona se, että vähemmän käytettyjenkin käsitteiden keskusteluttaminen sosiaalipedagogiikan kentällä on tervetullutta.

Määrittelen tutkielmassa kansalaisuuden käsitteen Elina Nivalan ehdottoman jäsennyksen mukaisesti: kansalaisuus on poliittisen yhteisön jäsenyyttä, jossa ilmenevät annetun jäsenyyden, toiminnallisen jäsenyyden sekä kokemuksellisen jäsenyyden ulottuvuudet (Nivala 2008, 123–125). Gradussani erityisenä tarkastelun kohteena on toiminnallinen ulottuvuus: miten kansalaisuutta siis tuotetaan käytännössä kansalaisuuden tekoina ja toimintoina? Turvapaikanhakijoiden kansalaisuusaseman ymmärtämiseksi sovellan käsitettä reunakansalaisuus (denizens). Maailmankansalaisuuden ihanteesta ja kansallisvaltioiden rajojen merkityksen muutoksista huolimatta globalisaatio ei ole suoranaisesti tuottanut solidaarisuuteen ja tasavertaisiin oikeuksiin perustuvaa yhtä maailmankansalaisuutta. Sen sijaan sen myötä on syntynyt uusia, oikeuksiensa ja oikeutuksiensa suhteen yhteiskuntien reunoilla ilmeneviä kansalaisuuden muotoja, joista reunakansalaisuus on yksi esimerkki.

Reunakansalaisuudella viitataan asemaan, jossa yksilö elää vauraan länsimaisen yhteiskunnan reunalla ei-kansalaisena, ilman annettua muodollista kansalaisuusasemaa ja tätä kautta vailla täysiä muodollisten kansalaisten oikeuksia. Viranomaiset voivat käännyttää nämä ihmiset pois maasta milloin tahansa nähdessään sen tarkoituksenmukaiseksi. Reunakansalaisiin lukeutuvat muun muassa turvapaikanhakijat ja paperittomat siirtolaiset. (Castles & Davidson 2000, 94–97.) Paperittomien siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden elämää reunakansalaisuuden näkökulmasta on tutkittu hyvin vähän niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tutkielmani paikantuukin niin sanotun pakolaistutkimuksen kentällä paikkaan kuulumisen tutkimukseksi viitekehyksessä, joka kyseenalaistaa ja purkaa asioiden kansallisen järjestyksen itsestäänselvyyksiä (Malkki 2012, 114).

Turvapaikanhakijat määrittyvät poliittisen toiminnan kohteiksi sen sijaan, että heidät tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin poliittisiksi toimijoiksi itsessään. Vuonna 2016 turvapaikkahakemuksen käsittely kesti keskimäärin 263 vuorokautta (Maahanmuuttovirasto). Turvapaikanhakija voi etsiä käsittelyn ajaksi oman asunnon, mutta suurin osa majoitetaan keskitetyn mallin vastaanottokeskuksiin. Elämä vastaanottokeskuksessa on epävarmuuden värittämää odottelua, jonka aikana mahdollisuus päättää omaa elämää koskevista asioista on kovin vähäistä. Suhteessa muodollisiin kansalaisiin turvapaikanhakijoiden oikeudet ovat varsin rajoitettuja: esimerkiksi ansiotyöhön on oikeus vasta kolmen kuukauden maassaolon jälkeen, jos turvapaikanhakijalla on matkustusasiakirja ja vasta kuuden kuukauden jälkeen, jos matkustusasiakirjaa ei ole (Ulkomaalaislaki 301/2004). Opiskeluoikeus turvapaikanhakijoilla on, mutta opintososiaaliset etuudet puuttuvat eikä vastaanottokeskuksissa jaettava käyttöraha yleensä riitä opiskelun kustantamiseen (Miettinen, Jokinen & Mikkonen 2013, 178). Juridisen aseman lisäksi myös vastaanottokeskuksen sisäiset säännöt voivat rajoittaa turvapaikanhakijan itsellisyyttä.

Asetelma on siinä mielessä paradoksaalinen, että passivoivan välitilavaiheen jälkeen myönteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta odotetaan mahdollisimman tehokasta kotoutumista ja Suomen kansalaiseksi kasvamista. Suurin osa turvapaikanhakijoista saa kuitenkin kielteisen päätöksen. Pitkän odottelun aikana on tärkeää, että myös heidän toimijuutensa, mahdollisuutensa elää mahdollisimman mielekästä arkea sekä itsellisyytensä ylläpitäminen tulevat tuetuiksi osallisuuden ja kansalaisuuden näkökulmasta.

Talvikoulun keskusteluissa nostettiin esiin sosiaalipedagogiikan yhteiskuntakriittinen luonne. Tässäkin tutkielmassa kriittisyys on varsin ilmeistä: kriittisen tarkastelun kohteena ovat ainakin vastaanottokeskuksen rakenteet sekä vähintään epäsuorasti asioiden nationalistiset jäsennystavat ja turvapaikanhakijoiden itsellisyyttä rajoittava turvapaikkapolitiikka. Keskusteluissa todettiin, että sosiaalipedagogisuus voi ilmetä myös tutkimuksen toteuttamistavassa. Tässä tapauksessa aineistonkeruu vastaanottokeskuksen arkea vapaaehtoistyöntekijänä eläen tulee olemaan luonteeltaan hyvin osallistuvaa, mikä on sosiaalipedagogiselle tutkimukselle usein ominaista. Toivon myös, että oman graduaineistoni keräämisen lisäksi voisin osaltani edistää vastaanottokeskusyhteisön mahdollisimman mielekkään arjen toteutumista.

Havainnoidessani turvapaikanhakijoiden toiminnallisen kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksen arjessa käytän käsitteellisenä työvälineenä erityisesti Isin Enginin käsitettä kansalaisuuden teot (acts of citizenship). Kansalaisuutta on viime vuosikymmeninä tutkittu entistä enemmän muodollisesta kansalaisen statuksesta riippumattomana sosiaalisena, poliittisena, kulttuurisena tai symbolisena toimintana. Tässäkin teoretisoinnissa on kuitenkin painottunut yksinomaan yksilön oikeudellinen asema tekojen ja toimien tarkastelun sijaan. Kansalaisuuden tekojen käsite kohdentuu kansalaisena toimimisen ja kansalaistoimijuuden väliseen suhteeseen. Tarkastelun kohteena on se, miten yksilö teoillaan muodostaa kansalaisuuttaan ja miten hänen juridinen asemansa määrittää mahdollisia kansalaisuuden tekoja. (Isin & Nielsen 2008, 2.)

Kansalaisuuden teot neuvottelevat puuttuvista oikeuksista: ne ilmentävät täysin olemassa olemattomia oikeuksia tai vaihtoehtoisesti sellaisia oikeuksia, jotka ovat olemassa joillekin, mutta jotka eivät juridisen statuksen tai sen puuttumisen vuoksi koske tekoja toteuttavaa yksilöä. Ne voivat olla arkipäiväisiä, poliittisia tekoja, mutta myös eettisiä, kulttuurisia, seksuaalisia tai sosiaalisia tekoja. (Isin & Nielsen 2008, 2.) Niillä haastetaan toimimista juridisen statuksen, kuten turvapaikanhakijuuden ennalta määrittämällä ja normittamalla tavalla. Huomioin havainnoidessani kuitenkin yhtä lailla myös kansalaisuuden toiminnot (practices of citizenship), joilla tarkoitetaan annettujen normien ja oikeuksien mukaisesti toimimista. Vaikka kansalaisuuden toiminnot ovat luonteeltaan tekoja arkisempia eivätkä välttämättä lainkaan aktivistisia, niilläkin on tärkeä rooli yksilön kansalaisuuden tuottamisessa.

Kun siis havainnoin turvapaikanhakijoiden kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksessa, en tarkastele ainoastaan aiemmin käsittelemäni juridisen aseman säätelemää toimintaa. Havainnoin sen sijaan ennen kaikkea sitä, minkälaisilla teoilla ja toiminnoilla turvapaikanhakijat itse tuottavat kansalaisuuttaan poliittisina toimijoina ja subjekteina. Vanhemmuus, asuminen, opintotoimintaan osallistuminen, vapaaehtoistyön tekeminen ja erilaiset mielipiteen ilmaisemisen kanavat voivat olla esimerkkejä kansalaisuuden toteuttamisen osa-alueista vastaanottokeskuksessa. Keskeisenä tarkastelun kohteena ovat myös vastaanottokeskuksen rakenteet kansalaisuuden tuottajina tai rajoittajina. Vaikka vastaanottokeskuksessa eletyn ajan funktiona on odottelu, tuo aika voi pitää sisällään myös mielekkäitä osallistumisen ja sitä kautta kansalaisena toimimisen mahdollisuuksia esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijöiden toiminnan, toimijuutta tukevien hankkeiden tai osallisuuden edistämiseen tähtäävän toimintaorientaation myötä.

Lähteet:

Castles, Stephen & Alastair Davidson. 2000. Citizenship and Migration: Globalization and the politics of belonging. Houndmills, Basingstoke, Hampshire and London: MacMillan Press LTD.

Isin, Engin & Greg Nielsen. 2008. Acts of citizenship. London, New York: Zed Books.

Maahanmuuttoviraston kotisivut.

Malkki, Liisa. 2012. ”Pakolaiset ja maanpakolaisuus: Pakolaistutkimuksesta asioiden kansainväliseen järjestykseen”. Teoksessa Kulttuuri, paikka ja muuttoliike, toim. Laura Huttunen. Tampere: Vastapaino.

Miettinen, Janissa, Reetta Jokinen & Marko Mikkonen. 2013. ”Monikulttuurinen ohjaus turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa – työskentelyä välitilassa”. Teoksessa Monikulttuurinen ohjaus- ja neuvontatyö, toim. Samuli Korhonen & Sauli Puukari. Juva: PSkustannus, 174–190.

Nivala, Elina 2008. Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa: Kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen teoriakehys. Kuopio: Snellman-instituutti.

Ulkomaalaislaki (301/2004).

kirjoittanut: Kirsi Vaistela

Lähes 20 sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta kiinnostunutta tai tutkimuksen parissa parhaillaan ahertavaa tutkijaverkostolaista kokoontui helmikuussa 2017 Lempäälään Kärppälän Rustholliin kaksipäiväiseen tapaamiseen.

Väitöskirjaohjaajaani Sanna Ryynästä lainaten kyseessä oli maailmanhistorian ensimmäinen sosiaalipedagogiikan tutkijaverkoston talvikoulu. Yksimielisesti totesimme tapaamisemme lopussa, että tutkijaverkoston kokoontumiselle oli tilausta. Ajankohtaisesta sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta ja sosiaalipedagogisen tutkimuksen olemuksesta käydyt keskustelut johdattivat meidät pohtimaan sosiaalipedagogisen tiedon ja todellisuuden luonnetta, sen ontologisia ja epistemologisia oletuksia. Nämä pohdinnat ovat tärkeitä ensinnäkin sosiaalipedagogiikan tiedeluonteen selvittämiseksi, toiseksi sen vuoksi, että sosiaalipedagogiikka luo osaltaan kuvaa yhteiskunnasta ja etsii tapoja sen ymmärtämiseksi ja muuttamiseksi.

Talvikoulussa käydyt keskustelut olivat tärkeitä myös yksittäisen tutkijan tieteellisen itsereflektoinnin kannalta. Jälleen kerran syvennyin pohtimaan ja perustelemaan itselleni sitä, miksi omassa tutkimuksessani tutkimusasetelma on juuri sellainen kuin se on. Miksi tutkimukseni kiinnittyy kriittisen sosiaalipedagogiikan perinteeseen, miksi mielestäni on tärkeää pohtia esimerkiksi sosiaalipedagogiikan ja politiikan suhdetta sekä niiden jonkinasteista yhteenkietoutumista? Miten politiikka asemoituu suhteessa pedagogiikkaan – missä ja miten ne erottautuvat ja limittyvät toisiinsa? Miksi minua kiehtoo tutkimuksessa todellisuuden ymmärtämisen lisäksi muutos tai ainakin muutoksen mahdollisuuden tutkiminen? Onko ajatus sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta muuttamiseen tähtäävänä toimintana ylipäätään ongelmallinen – mitä sosiaalipedagogisella tutkimuksella voidaan saavuttaa tai miten sillä voidaan muuttaa maailmaa?

Osallistujien tutkimus- tai tutkimussuunnitelma-alustukset pohjautuivat tekeillä tai suunnitteilla oleviin pro gradu-, väitös- ja post doc -tutkimuksiin. Tutkimus- ja alustusaiheet käsittelivät sekä sosiaalipedagogiikan itseymmärrykseen liittyviä teemoja, kuten sosiaalipedagogista asiantuntijuutta ja siihen kohdistuvia intressejä että sosiaalipedagogisesti kiinnostavia ilmiöitä. Tutkimusalustuksissa pohdittiin aktiivisen kansalaisen ja kansalaistoiminnan historiallista, muuttunutta luonnetta ja näiden kasvatuksellista tukemista, itsekasvatus-käsitteen sosiaalipedagogisia ulottuvuuksia tai poikkitieteellisyyden sisältöä ja merkitystä tutkimuksen kannalta. Maahanmuuttoa koskevien tutkimusten aiheet käsittelivät turvapaikanhakijoiden toiminnallisen kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksen arjessa, heidän osallisuutensa ja toimijuutensa tukemista samassa tutkimusympäristössä sekä maahanmuuttajalasten osallisuutta peruskoulun alaluokilla. Näissä tutkimuksissa tutkimusmetodeina olivat etnografiset ja toimintatutkimukselliset lähestymistavat. Osallistuvia, toiminnallisia ja luovia menetelmiä käytettiin myös tutkimuksissa, jotka käsittelivät kriittisen tietoisuuden rakentumista yhteiskunnallisen ja osallistuvan teatterin prosesseissa sekä yhteissuunnittelua (co-design) koulun osallistavana ja neuvottelevana kehittämiskäytäntönä. Tutkimusalustusten perusteella sosiaalipedagogista tutkimusta voidaan luonnehtia vahvasti arvovälitteiseksi ja käytäntöön suuntautuvaksi, mukana ovat myös tieteen performatiiviset esittämistavat. Tutkimusalustuksissa nousi vahvasti esille myös sosiaalipedagogisen tutkimuksen muutokseen tähtäävä luonne sekä ihmisten yhteiskuntaa koskevien uskomusten että erilaisten käytäntöjen muuttamisen kautta.

Tutkimusalustusten lisäksi talvikoulussa järjestettiin paneelikeskustelu. Keskustelijat, allekirjoittanut mukaan luettuna, pohtivat sosiaalipedagogisen tutkimuksen olemusta; sitä, mitä sosiaalipedagoginen tutkimus on ja mikä tekee tutkimuksesta sosiaalipedagogista. Kukin tieteenala tai tutkimussuuntaus toimii ikään kuin tutkijan sosiaalisena näyttämönä (ks. Kuula 1999, 60). Sosiaalipedagogiikalla, samoin kuin vaikkapa sosiologialla, yhteiskuntapolitiikalla tai kasvatustieteellä, on omat näkökulmansa yhteiskuntaan, sen rakenteisiin ja toimijoihin. Minun on tutkijana välttämätöntä selvittää itselleni se, miksi haluan etsiä tutkimusongelmalleni juuri sosiaalipedagogisesta viitekehyksestä nousevia selityksiä, mitä haluan tutkimuksellani tehdä ja miten oikeutan tämän haluni.

Sosiaalipedagogiikan ”sisälläkään” ei kuitenkaan ole olemassa yhtä ja oikeaa ajattelun mallia tai tutkimuksen tekemisen tapaa. Tieteellisen identifikaation vuoksi onkin välttämätöntä tarkastella sosiaalipedagogiikan tutkimusmetodologioiden taustalla vaikuttavia paradigmaattisia perspektiivejä. Hämäläinen ja Kurki (1997, 39—43) puhuvat sosiaalipedagogiikan positivistisesta, hermeneuttisesta ja kriittisestä paradigmasta. Se, minkälaisen paradigmaattisen orientaation tai tiedonintressin kautta lähestyn tutkimustani, asemoi minut tutkijana ottamaan kantaa yhteiskuntaan ja tuottamaan yhteiskunnallista todellisuutta tietystä yhteiskunnallisesta asemasta, poliittisesta näkökulmasta tai intressistä käsin. Tiedonintressin vuoksi jokaisen tutkimuksen taustalla on aina joitain normatiivisia lähtökohtia, vaikka tutkija pyrkisi tutkimuksellaan pelkästään selittämään tai kuvailemaan. (Sorsa 2014.) Jokainen tutkija joutuu siis pohtimaan jo tutkimuksensa ideointivaiheessa sitä, minkälaiseen metateoreettiseen kehykseen tai ”teoreettiseen diskurssiin” hän tutkimuksensa ankkuroi. Tämä kehys vaikuttaa tutkimuskohteeseen, tutkimusmetodologisiin valintoihin ja ulottuu aina analyysiprosessiin ja tiedonmuodostukseen saakka.

Paneelimme pohti myös sosiaalipedagogiikan ”avautumista” muulle tiedeyhteisölle. Oksala (2005, 172) esittää filosofiselle lähestymistavalle vaatimuksen, joka sopii myös sosiaalipedagogiikalle. Hän puhuu siitä, ettei filosofinen lähestymistapa voi muodostaa itseriittoista saareketta ja pitäytyä vain itsensä analysoimisessa. ”Voidakseen toimia kriittisenä käytäntönä sen on avauduttava muille tieteenaloille ja kysyttävä kriittisesti niiden tutkimushankkeiden lähtökohtia mutta myös hyödynnettävä niiden menetelmiä ja tuloksia”, hän jatkaa. Kuten arvata saattaa, ei moniääninen, silti suhteellisen samoilla taajuuksilla resonoiva paneelimme päässyt mihinkään lopulliseen totuuteen sosiaalipedagogisen tutkimuksen olemuksesta.

Tutkijatapaaminen sai siis jälleen kerran minut pohtimaan sitä, miten ymmärrän sosiaalipedagogiikan tieteenä ja mistä lähtökohdista käsin jäsennän ja perustelen omaa tutkijapositiotani sosiaalipedagogiikan kentällä. Filosofian alkuperäksi esitetään usein ”haltioitunutta ihmettelyä”. Oksalan (2005, 156) tavoin voisin todeta, että samoin kuin filosofisen ajattelun, myös sosiaalipedagogisen tutkimuksen liikkeelle sysäävänä voimana ei ainakaan omalla kohdallani ollut niinkään haltioitunut ihmettely, vaan pikemminkin kokemus, että jotain nykyisyydessämme on vialla ja ongelmallista. Michel Foucault (1926—1984) puhuu nykyisyyden ontologiasta tarkoittaessaan nykyisyyden kriittistä tutkimusta siitä näkökulmasta, mitä olemme valmiit siinä hyväksymään ja mitä haluamme muuttaa. Kokemuksemme ja ajattelumme rakentuvat ontologisen järjestyksen pohjalle. Tämä järjestys koostuu yhtäältä tieteellisistä diskursseista ja toisaalta niihin erottamattomasti sitoutuneista valtakäytänteistä. (Mt. 161.) Kriittisesti orientoituneen tutkimuksen mukaan valta kytkeytyy erottamattomasti käsityksiin tiedosta ja tietämisestä. Näin ollen myös tiede ja tutkimus ajatellaan poliittisuuden ja valtasuhteiden lävistämiksi. (Ks. Brunila & Isopahkala-Bouret 2014, 29.) Ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Tuomas Aivelo kirjoittaa Tiede-lehden (6.2.2017) blogissaan pohtiessaan tieteen ja koulutuksen poliittisuutta: ”Kysymys siitä mitä koulussa opetetaan, miten opetetaan, kuka opettaa ja kenelle opetetaan on halki historian aina ollut poliittinen. Samoin kysymys siitä, mitä tutkitaan, missä tutkitaan, kuka tutkii ja miten tutkii, on aina ollut poliittinen.” Näin myös tutkijana ja pedagogina paikannun osaksi kulttuurista järjestystä, olen osa kritisoimiani tiedon ja vallan kytköksiä.

Ajattelisinkin foucault’laisesta näkökulmasta, että sosiaalipedagogiikka ei voi olla ”puhdasta” tiedettä eikä pedagogiikka ”puhdasta” pedagogiikkaa. Minulle yksi kriittisesti orientoituneen sosiaalipedagogiikan kiehtovista elementeistä avautuu juuri siinä, että näen sen tehtäviksi tutkia tieteen, politiikan ja pedagogiikan, tiedon ja vallan sekä teorian ja käytännön sidoksia. Se pyrkii ymmärtämään meidän ajatteluamme, mutta myös hahmottelemaan vaihtoehtoisia ajattelutapoja, ideoita ja näkökulmia ja kuvittelemaan mahdollisuuksia muuttaa itsestäänselvyyksiä. (Ks. Foucault 1998.) Näen tutkimuksen Oksalan (2005, 172) tavoin matkana, jonka päämäärä ei vielä lähtöhetkellä voi olla selvillä, sillä silloin matkanteko olisi turhaa. Matkan varrella joudun esittämään kysymyksiä totuudesta, sosiaalipedagogisen tutkimuksen tehtävästä ja ajatteluni alkuperästä.

Väitöskirjatutkija, YTM, KM Kirsi Vaistela

LÄHTEET:

Aivelo, T. 2017. Tiede ja koulutus on poliittista. Saatavilla www-muodossa http://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen Luettu 22.2.2017.

Brunila, K. & Isopahkala-Bouret, U. 2014. Marginaali säätelevänä ja tuottavana voimana. Teoksessa Brunila, K. & Isopahkala-Bouret, U. (toim.) Marginaalin voima! Aikuiskasvatuksen 51. vuosikirja. Helsinki: Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura, 23—37.

Foucault, M. 1998. Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli Itsestä. Helsinki: Gaudeamus.

Hämäläinen, J. & Kurki, L. 1997. Sosiaalipedagogiikka. Porvoo: WSOY.

Kuula, A. 1999. Toimintatutkimus. Kenttätyötä ja muutospyrkimyksiä. Tampere: Vastapaino.

Oksala, J. 2005. Feministinen filosofia nykyisyyden ontologiana. Teoksessa Oksala, J. & Werner, L. (toim.) Feministinen filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 156—173.

Sorsa, V-P. 2014. Yhteiskuntatieteiden poliittisuus ja taloustieteen koulukunnat. Poliittisen talouden tutkimuksen seura. Saatavilla www-muodossa http://www.poliittinentalous.fi/yhteiskuntatieteiden-poliittisuus-ja-taloustieteen-koulukunnat/  Luettu 22.2.2017.