Aika: 21.–22.4.2016
Paikka: Turun ammattikorkeakoulu, Ruiskatu 8, Turku

Päivillä tarkastellaan ennaltaehkäisemistä sosiaalipedagogisena toimintaorientaationa ja tavoitteena. Kyse on moniulotteisesta asiasta lähtien siitä, että sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan perustehtävänä on yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ehkäiseminen, jatkuen konkreettisiin ehkäisevän työn muotoihin sosiaalipedagogisen työn moninaisilla kentillä: varhaiskasvatuksessa, lastensuojelu- ja perhetyössä, nuorisotyössä, päihdetyössä, aikuissosiaalityössä, ikääntyneiden parissa tehtävässä työssä ja niin edelleen.

Eri työympäristöissä ehkäisemisellä viitataan eri asioihin: yleiseen sosiaalisen kasvun tukemiseen esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseksi, kun mitään merkkejä syrjäytymisvaarasta ei edes ole olemassa, varhaiseen tukeen ja puuttumiseen tilanteissa, joissa havaitaan merkkejä sosiaalisista riskitekijöistä, ja tuen tarjoamiseen elämäntilanteissa, joissa pyritään ehkäisemään ongelmien pahenemista, kärjistymistä tai niiden vaikutuksia lähipiiriin. Otsikon mukaisesti päivillä nostetaan tarkasteluun yhteiskunnallinen tilanne, merkit eriarvoistumisen lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa, ja pohditaan sosiaalipedagogiikan ehkäisevää tehtävää yhteiskunnallisella tasolla.

Päivät järjestää Suomen sosiaalipedagoginen seura ry yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun ja Humanistisen ammattikorkeakoulun kanssa.

Lisätietoja päivien sivuilta.

Tämä kirjoitus ei kosketa mitään konkreettista sosiaalipedagogista tutkimusta tai työmuotoa, mutta se koskettaa sosiaalipedagogista keskustelua ja työmuotojen kehittämistä yleisemmällä tasolla. Arkaluontoisten seikkojen takia yksityiskohtia on muutettu ja joitain mutkia oiottu esimerkkinä käytetyn henkilön suojelemiseksi. Blogia varten asianosaiselta on kysytty lupa kertoa hänen tarinansa ja hän on myös saanut itse lukea tekstin ja hyväksyä sen julkaisun.

Olen ollut hoitovapaalla kohta 1,5 vuotta ja kohdannut tänä aikana monia perheitä, isiä, äitejä ja lapsia. Kohtaamiset ovat olleet neuvolan auloissa, erilaisissa perhekerhoissa, ravintoloissa, perhetapahtumissa ja muissa julkisissa tiloissa tapahtuneita usein hyvin nopeita ja kaoottisia tilanteita. Vanhemmilla on ollut kiire bussiin, kotiin, seuraavaan tapaamiseen, ruuanlaittoon, vaipanvaihtoon, minne vain. Lapsilla on ollut kiukustumista, nälkää, uteliaita kysymyksiä, mielenkiintoisia leikkejä, hauskoja juttuja kerrottavana, monia ihmetyksen aiheita kesken. Tuntemattomien ja puolituttujen lasten ja vanhempien kesken ehtii joskus vaihtaa sanan tai pari, hymyn, kaaoksen keskelle ajautuneen kanssa myötätuntoisen katseen, pienen avun eleen. Usein ei tämänkään vertaa.

Joskus kohdalle osuu kuitenkin pysäyttävä tilanne. Minulle näin kävi tänä keväänä eräässä paikkakuntani neuvolassa ryhmäneuvolatapaamisen jälkeen. Paikalla oli muutamia vanhempia lapsineen, ja ryhmätapaamisen aiheena oli mennyt vauvavuosi sekä taaperoikäisten lasten kehitys ja sen tukeminen. Tapaamisessa oli tietoiskuja sekä vanhemmilla lupa kysellä ja vaihtaa ajatuksia. Monella perheellä vauvavuosi oli sujunut hyvin, joillakin huonommin. Osa vanhemmista puhui paljon, osa vähemmän. Yksi äiti ei puhunut mitään, paitsi lapselleen.

Tapaaminen oli suhteellisen lyhyt, noin tunnin mittainen. Sen jälkeen useimmat perheet lähtivät neuvolan tiloista nopeasti, ja jäljelle jäin vain minä leikkimään oman lapseni kanssa sekä äiti, joka ei ollut sanonut mitään koko tapaamisen aikana. Neuvolan tiloissa oli erillinen imetyshuone, jossa sijaitsi myös vaipanvaihtopiste. Hiljainen äiti meni imettämään, minä seurasin lapseni kanssa perästä huoneeseen pienen hetken päästä. Huoneessa minua kohtasi suomalaisittain hämmentävä tilanne: äiti imetti lastaan ja samalla itki hiljaisesti. Minä yritin ensin vaihtaa lapseni vaipan huomaamattomasti ja lähteä pois, sillä ajattelin äidin kaipaavan yksityisyyttä. Jokin minut kuitenkin pysäytti, ja kysyin äidiltä, onko hän kunnossa ja tarvitseeko hän apua.

Hän vastasi, että hän oli periaatteessa kunnossa, mutta tajusi vasta, kuinka hän tarvitsisi ystäviä ja kuuntelevaa vertaistukea. Hän tarvitsisi lisää tällaisia tapaamisia, sillä hänellä ei ole ollut vauvavuoden aikana yhtään ystävää tai sukulaista, joka olisi samassa elämäntilanteessa tai jolla olisi edes muutamaa vuotta vanhempia lapsia. Hänellä oli ystäviä, mutta ei yhtään vanhempaa ystävänä. Hän oli yksinhuoltaja ja menettänyt oman äitinsä jo nuorena. Hän oli ollut tapaamisessa hiljaa ja miettinyt vain sitä, miten peloissaan hän oli ollut koko vauvavuoden ajan ja luullut olevansa ongelmiensa kanssa yksin, mutta nyt hän oli samaan aikaan surullinen ja helpottunut siitä, että näin ei ollutkaan. Äiti oli ollut internetin keskustelupalstojen varassa vertaistuen ja lastenhoitoneuvojen kanssa, ja oli kokenut ne tuomitsevina, hyökkäävinä ja harvoin hyödyllisinä.

Äiti ei ollut lapsensa kanssa osallistunut avoimiin lapsiperheille tarkoitettuihin kerhoihin tai muihin tapahtumiin ja hänen pääasiallinen kontaktinsa kasvatuskumppaneihin oli ollut neuvola – jossa sielläkin vuoden aikana hän oli tavannut neljä eri terveydenhoitajaa työntekijöiden vaihtuessa useasti. Äiti oli vastasyntyneen vauvansa kanssa etsinyt avoimia keskusteluryhmiä, mutta imetystukiryhmää lukuun ottamatta hän ei ollut paikkakunnalta sellaisia löytänyt. Erityislasten vanhemmille ryhmiä olisi ollut tarjolla ja samoin erilaisia perhekerhoja sekä -kahviloita, mutta ei pelkästään keskusteluun ja vertaistukeen keskittyviä avoimia vanhempien ryhmiä, joissa aiheena olisi nimenomaan vanhemmuus sekä lastenhoito- ja kasvatusasiat. Ja juuri keskustelua ja kokemusten vaihtoa äiti nimenomaan olisi kaivannut.

Kerroin äidille, että itsekin olen ollut uutena vanhempana usein hämmentynyt lapseni kanssa ja ymmärrän hänen tunteensa täysin. Kerroin itsekin miettineeni, että erilaiset perhekerhot ja -kahvilat ovat erittäin tärkeitä palveluja, mutta niiden sisällä ei ainakaan paikkakunnallamme toteudu ajatus vanhempien vertaistuesta niin vahvasti kuin varmasti joillekin perheille olisi tärkeää. Äiti ja minä keskustelimme hetken toiveistamme ja päädyimme siihen, että ainakin voimme toimia toisillemme vertaistukena, ja vaihdoimme yhteystietoja.

Kohtaamisen jälkeen jatkoin ajatuksen työstämistä vanhempien vertaistukeen keskittyvistä ryhmistä sosiaalipedagogiikan näkökulmasta. Jonkin aikaa sitten mm. Yle uutisoi neuvoloiden resurssivajeesta. Neuvoloissa tekee ilmeisesti välillä tiukkaa hoitaa jo pelkät yksittäiset perheetkin, ja yhteisöllisempiin työmuotoihin ei henkilökunnalla riitä aika. Esimerkiksi neuvolan järjestämistä vertaistukiryhmistä vanhemmille on tulevaisuudessakin valtion ja kuntien taloustilanteen vuoksi mahdollisesti turha haaveilla – tietysti toivoa aina saa. Asia on kuitenkin mm. lasten, nuorten ja perheiden sosiaalisten ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn sekä ylisukupolvisten syrjäytymisen ketjujen katkaisemisen suhteen tärkeä ja huomionarvoinen.

Sosiaalipedagogiikka sekä äitiys- ja lastenneuvolat eivät ole perinteisesti – tai ainakaan kovin näkyvästi – olleet yhteydessä toisiinsa, mutta tässä olisi niin tutkimuksen kuin käytännön toiminnan näkökulmasta tärkeä yhteistyöareena. Esimerkiksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko esitti alkuvuonna kevään hallitusneuvotteluihin pohdittavaksi, että Suomen neuvoloihin olisi tarpeen rakentaa moniammatillinen lapsiperheiden tukemiseen keskittyvä kokonaisuus, jossa mm. kunnat, järjestöt ja kirkko voisivat toimia yhteistyössä lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämiseksi (lue lisää).

Sipilän hallitusohjelmassa avaukseen ei tartuttu, mutta omassa päässäni ajatus moniammatillisesta neuvolatyöstä, johon myös sosiaalipedagogiikka kuuluisi vahvana ketjun lenkkinä, jatkaa hautumistaan. Toivottavasti lukijatkin tarttuvat siihen ja jatkavat pyörittelyä omassa työssään, opinnoissa tai tutkimuksessaan, jos kokevat teeman tärkeänä.